Kuukausi: heinäkuu 2016

Tasan kaksi viikkoa siihen, että kävelen iskän käsikynkässä alttarille! Vaikka olen tässä koko alkuvuoden pikkuhiljaa järjestänyt häitämme niin nyt vasta alan tajuamaan sen, että olen oikeasti menossa naimisiin. Kirjoittaessa häävalaani iskostui tämä todellisuus päähän ja itkuhan siinä meinasi tulla. Elokuun 6.päivä sanon tahdon. Lupaan rakastaa. Nyt ja aina. Avoliitto muuttuu avioliittoon. Musta tulee vaimo. Saan aviomiehen. <3

Rakkaat ystäväni järjestivät mulle viime lauantaina polttarit. Mut tultiin kaappaamaan kotoa ysiltä aamulla ja vietiin side silmillä autoon. Matkasimme siskoni luokse aamupala brunssille. Siellä odotti lisää jengiä.

Ilman pientä jäynää ei näistä polttareista selvitty. Ystävieni mukaan olen ”aina” salilla treenaamassa. Tästä syystä he antoivat mulle uuden parhaan kaverini, kahvakuulan. En saanut jättää tätä parasta kaveriani yli metrin päähän itsestäni. Minun tuli huolehtia siitä koko päivän ajan. Jos unohdin kaverini yli metrin päähän jouduin rankkuna tekemään 10 punnerrusta. Voin kertoa, että kaveri unohtui aika monta kertaa. 😀

Brunssin jälkeen lähdettiin Vantaalle Ruutisavun ampumaradalle. En enää muista mitä aseita käytin mutta taisi niitä olla ainakin neljä erilaista. Ei hittolainen, että se on jännittävää touhua! Adrenaliinit ihan katossa ja paskat melkein housuissa kun ne aseet potkaisi aika tujusti ampuessa.

Tulimme ampumasta takaisin siskoni luokse syömään (taas) ja seuraava ohjelmanumero oli naurujooga. Eräs alan ammattilainen (en muista nimeä) saapui paikalle ja nauratti meitä 2h ajan. Hohotimme ja leikimme pihalla kovaan ääneen kuin idiootit. Naapurit varmaan pitivät meitä täysin kajahteneina. 😀 Tämän jälkeen taidettiin syödä taas vähän lisää. Grilli kävi kuumana, juomaa kului ja aurinko paistoi. 🙂

Sitten oli vielä exä-mölkky. Mölkkypalikoihin oli kirjoitettu entisten elämässä olleiden miehien nimiä ja heitto kapulana toimi tietenkin Antti. Tarkoitus oli heittää Antilla kaikki exät kumoon ja täten ”poistaa” heidän pahat henget elämästä. Hieman erilainen morsiustaika. 😀 Jokaisen miehen kohdalla piti kertoa miten hän oli saapunut ja lähtenyt mun elämästä. Mikäli en osunut kapulaan niin rankkuna piti ottaa niin monta huikkaa kun kapulan lukema oli. Bonuksena tehdä se vielä punnertaen. Ja se drinkki ei tietenkään ollut mun valitsema. Se oli hyvinkin alkoholipitoinen iso tuoppi. Siinä kohtaa kun heitin nro 11:sta ohi kolmannen kerran alkoi puhe jo sammaltamaan. Olin pitkästä aikaa humalassa. 😀 Päivä päättyi nostalgisen Hotelli Vantaan tanssilattialle.

Oli aivan mielettömän ihana päivä. Parasta oli olla rakkaiden ihmisten kanssa. Iso kiitos vielä ystävilleni ja perheelleni tästä päivästä. En muista milloin viimeksi nauroin niin paljon. Sunnuntaina pääkivun lisäksi tuntui pahalta koko kehossa mutta se oli todellakin sen arvoista! <3

Tässä kuluneiden kuukausien aikana olen pyrkinyt olemaan itselleni armollisempi. Kirjoitettuani postauksen ”minäkin tarvitsen apua” koitin hakeutua työterveyspsykologin juttusille. Vaan en päässyt. Syytä en tiedä miksi. Kuitenkin halusin alkaa kehittämään itseäni ja ajatuksiani niin sanotusti terveellisempään suuntaan. Ennen kuin ajan itseni pakonomaisen suorittamisen takia burn outtiin. Ostin psykoterapeutti Maaret Kallion kirjan Lujasti lempeä. Tämä kirja on antanut paljon pohdittavaa ja sen myötä olen pyrkinyt tietoisesti muuttamaan käyttäytymistäni ja ajattelutapojani. Kirja tuo esille sen miten tänä päivänä pyritään kohti niin sanottua superelämää. Missä kaikki on hohdokasta ja ihanaa. Ongelmatonta menoa jossa todelliset tunteet sivuutetaan. Onnellisuuden tavoittelusta on tullut pakkopaita. Myös mulle. Mutta eihän elämä mene niin. Itse koitin huomaamatta pyrkiä tätä superelämää kohti. Nyt haluan pois siltä tieltä. Haluan olla minä. En superminä.

Tämä itsensä tutkiskelu on tuottanut positiivista tulosta sillä huomaan olevani iloisempi ja onnellisempi. Lähempänä sitä mitä aikoinaan nuorempana oli. Huolettomampi. 🙂

Näin parina esimerkkinä. Olen valehtelematta vapusta lähtien joka viikonloppu herkutellut ilman minkäänlaisia morkkiksia. Elänyt hetkessä ja nauttinut. On ollut yhtä sun toista juhlaa sekä tilaisuutta. Suuhun on lapattu kakkuja, karkkia sekä muita rasvan ja sokerin kyllästämiä herkkuja.

Eikä niin kauan aikaa sitten olisin vielä rankaissut itseäni herkuttelusta kovilla treeneillä ja pitänyt pitkiä herkkulakkoja. Olen joskus jopa jättänyt menemättä tilaisuuteen siksi etten söisi. Koska pakko pysyä kondiksessa. En antanut itselleni lupaa ja jos lankesin niin haukuin itseni. Koska olin pettynyt suoritukseeni. Olin epäonnistunut. Mun sisällä asustaa pieni mielipuoli jonka vuokrasopimus on nyt irtisanottu.

Onko tämä löyhempi ajattelu kostautunut? Ei. Paino ei ole noussut mihinkään. Sen sijaan olen saanut viettää aivan ihania hetkiä läheisten kanssa. Täysin turhaa olen itseäni piiskannut. Maailmani ei kaatunutkaan kakkupalaan.

Treenien suhteen olen lopettanut kehityksen tai paremmuuden tavoittelun. Ajatus siitä, että on pakko kehittyä paremmaksi tai on pakko saada muhkeampi perse alkaa olemaan historiaa. Vaikka yksikään mun lihas ei kasvaisi enää yhtään niin väliäkös sillä on. Sit olen tämmönen. Musta on alkanut kuoriutua sellainen ”hyvän olon” treenaaja. Laitan itseni koville mutta en pakosta. Vaan halusta.

Tämä pysähtyminen ja itsensä tutkiskelu on ollut enemmän kuin paikallaan. Suurinta pohdintaa on tuonut se millainen haluan olla itselleni? Se miten käyttäydyn itseäni kohtaan heijastuu myös ympärilläni oleviin. Vielä se mielipuoli päässäni asustaa mutta pari muuttolaatikkoa on jo oven toisella puolen. Josko hän veisi myös alivuokralaisen nimeltä kontrollifriikin mennessään. Naurujooga ohjaajan oppeja noudattaen taputan itseäni olalle ja huudan kovaan ääneen ”HYVÄ, HYVÄ, MINÄ, MINÄ, JOO, JOO!!” 🙂

Nyt on sellainen olo, että haluun vaan fiilistellä elämää. Tulevia häitä. Häämatkaa. Arkea. Meitä. Tämä saattanee olla viimeinen postaukseni naimattomana. Mikäli näin niin syssymmällä kuullaan taas kun rouva Mutka saapuu häämatkaltaan.

Ihanaa kesää! 🙂

-Jenni-

Useimmiten ihmiset jakavat facebookissa ja blogeissa elämästään hyviä asioita. Että kaikki on mallillaan ja päivät menevät ainakin ruusun nuppujen päällä. Elämä hymyilee. Ollaan onnellisia. Onnistutaan ja voitetaan. Nauretaan ja eletään täysillä. Harvemmin julkaisut ja postaukset kertovat vastoinkäymisistä ja elämän syvistä montuista. Niitä ei haluta tuoda julki. Omista ongelmista ja ikävistä asioista kertominen tässä suorittaja keskeisessä maailmassa, jossa filtterin läpi ollaan aina vaan parempia sekä onnellisempia rikkoisi sitä kuvaa ettei olekaan superihminen.

Itsekin sorrun tähän. Kirjoitan positiivisista sekä neutraaleista asioista enimmäkseen ja pidän tietyt asiat omanani. Tietoisesti en ole halunnut paljastaa elämästäni kaikkia nurjia puolia. Osan kyllä. Aikuisikä on kasvattanut omasta suojamuurista korkeamman. Nuorempana olin hyvinkin avoin. Kerroin vaikka naapurin mummolle koko elämäntarinan jos sitä kiinnosti. Elämä on opettanut mulle paljon. Ikäviä asioita on sattunut useammin kun kerran. Niistä on puskettu eteenpäin ja ne ovat tehneet musta samaan aikaan vahvemman, että myös varautuneemman ja sulkeutuneemman. Nyt koitan hieman rikkoa tätä muuria…

Ensi kuussa mennään Antin kanssa naimisiin ja lähdetään siitä muutaman päivän kuluttua viettämään häälomaa (+kesälomaa) Indonesiaan. Olen tällä hetkellä hyvin, hyvin onnellinen. Vierellä on sellainen mies josta aikoinaan unelmoin. Tämä mies haluaa tehdä musta vaimon, Jenni Mutkan. En voisi kuvitella elämää ilman Anttia. Haluan vanheta yhdessä. Hän on mun ihminen. Tämän ihanan alkavan yhteisen taipaleen lomassa on kuitenkin pieni särö. Me halutaan perustaa perhe. Unelmissa on raskaus ja yksi (kiltti) lapsi. Olla äiti ja Isä.

Ensi lokakuussa tulee kaksi vuotta siitä kun mulla on viimeksi ollut kunnon kuukautiset. Ne jäivät pois kun lopetin tuolloin e-pillerit. Tässä välissä niitä on houkuteltu esiin keltarauhashormoni kuurilla 6kk ajan lähes tuloksetta. Aivan lohduttoman mitättömät kuukautiset kuurien jälkeen tuli. Viimeisimmästä kuurista on nyt noin 2kk aikaa eikä menkoista ole tietoakaan. Kävin työterveyslääkärin luona puhumassa asiasta ja sain lähetteen hormonaalisiin verikokeisiin. Kokeista selvisi, että aivolisäkkeen tuottamat hormonit siltä osin mitkä vaikuttavat ovulaatioon ja yleensäkin kuukautisiin ovat kunnossa. Samoin kilpirauhanen. Näillä tiedoilla ongelma lähde sijoitettiin munasarjoihin. Koska olen 31-vuotias nainen jolla on toiveena raskaus eikä kuukautisia tuli lähete seuraavaksi hormonipoliklinikalle jatkotutkimuksiin. Kävin näitä tutkimuksia varten jälleen verikokeessa. Siitä selvitetään mun AMH-taso.

”AMH-mittaus on munasarjojen toiminnallisesta kunnosta kertova mittaus. Sen avulla selvitetään munasarjojen toiminnallista reserviä. Se mittaa anti-mullerian -nimisen hormonin tasoa naisen veressä ja kertoo, kuinka paljon naisen munasarjoissa on pieniä, varhaisia munarakkuloita.” (Mehiläinen)

Tästä selviää mun munasarjojen kunto ja munarakkuloiden määrä. Munarakkuloita on annettu jokaiselle naiselle tietty määrä syntyessä eikä lisää ole tulossa. Mitä jos multa ovat kaikki jo tuhoutuneet? Tapaamme lääkärin tämän verikokeen tulosten ja jatkon tiimoilta heti kun palaamme häälomalta elokuun viimeinen päivä. En millään haluaisi odottaa sinne asti. Kaikki-tänne-nyt-heti-luonne vaatii saada vastauksia. Mä haluan tietää onko mun kehossa jokin vialla.

Tilannetta ei yhtään auta se, että mulla on ihan jäätävä vauvakuume. Todella moni läheinen on saanut tai on juuri saamassa lapsen. Viime viikolla viimeksi syntyi yksi. Onnea Heidi ja hänen perheensä! <3 Näen raskauskuvia päivittäin somessa ja unelmoin omasta masu kummusta. Mietin tyttöjen ja poikien nimiä ja sitä millainen äiti olisin. Tiedän, että en saa syyttää itseäni siitä mikäli tilanne on se, että omien munarakkuloiden määrä on mitätön ja raskaaksi tuleminen (ainakin luonnollisesti) haastavaa tai jopa mahdotonta. Vaikeaa siltä fiilikseltä on kuitenkaan välttyä. Olenko elämäntavoilla mahdollisesti vaikuttanut tähän? Tuhosiko kisadietti munarakkuloita? Vaikuttiko 16 vuotta käytetyt e-pillerit tähän? Vai olinko syntyessä niin sanottu ”sunnuntaiversio”?

Kun kyse on omasta kehosta ja siinä olevasta ”viasta” tekee se tästä hyvin henkilökohtaista ja vaikeata. Tiedän senkin, että nykypäivän tekniikalla ja taidolla mulle hyvin todennäköisesti babybelly saadaan. Työterveyslääkäri kuka on entinen lapsettomuuslääkäri sanoi, että luultavasti edessä on piikki persuksiin (tai sinne päin) joka kuulemma ”grillaa” munasarjat käytiin. Mutta jos niitä munarakkuloita ei ole niin mitä hyödyttää, että kone porskuttaa?

Kuulun niihin jotka stressaavat turhaan ja kaikesta. Mietin jo nyt ennen kuin tiedän edes tuloksia, että mitä jos musta ei voi tulla äitiä? Jos en voi saada omaa lasta? Oikea aika tälle huolelle olisi vasta lääkärin tapaamisen jälkeen, riippuen tietenkin vastauksista mutta vaikea sitä on mielestä poistaa. Onko sulla ollut vastaavaa tilannetta? Olisi mukava kuulla vastaavista kokemuksista.

Onneksi hääloma on kohta edessä. Se tulee tekemään enemmän kuin hyvää. Saan ajatukset pois arjesta, tästä ja rentoutua. Lomalla on edessä muun muassa Balin korkeimman huipun Mt. Agungin (+3000m) valloittaminen. Trekkaamme keskellä yötä vuoren huipulle katsomaan auringon nousua. Tätä kokemusta odotan aivan sairaan innoissani! Loman tuoma rentoutuminen ja kiireetön oleskelu toivottavasti vaikuttaa positiivisesti myös tuohon niin monimutkaiseen hormonitoimintaan. Pysyn siinä toivossa, että tänä vuonna näen vielä ne kaksi viivaa.

-Jenni-

Ps. loppuu vielä korjaus liittyen edelliseen postaukseen, että seuraava Fitbodyn artikkelini julkaistaan heinäkuun sijaan elokuun lopussa.