”Miksi sun pitää aina mennä salille?” – Väärin. Mun ei pidä mennä, haluan mennä.
”Mä en kyllä pystyisi tuohon, olen niin mukavuuden haluinen.” – Mukavuuksia on monenlaisia. En kävisi salilla jos siellä olisi ikävää, käyn koska siellä on mukavaa.
”Olet jo hyvässä kunnossa, ei sun tartte enää treenata.” – Väärin. Ei laulamistakaan lopeteta silloin kun siinä on hyvä. Aina voi olla parempi.
Yllä olevat kommentit ovat melko suoria lainauksia ystäviltäni. He jaksavat aina hämmästellä sitä miten voin ravata salilla päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.
Välillä tuumailen sitä itsekin. Mikä mut saa menemään sinne koska en juuri koskaan jätä menemättä. Sali on kuin magneetti, se vetää puoleensa. Siellä mulla on tauko kaikesta ulkopuolisista tapahtumista ja asioista. Siellä puran stressiä enkä mieti päivän tulevia askareita, mahdollisia haasteita tai ongelmia. Siellä ei kukaan häiritse mua, se on mun omaa aikaa. Siellä usko omaan tekemiseen kasvaa. Siellä haastan itseni. Siellä vahvistan ja kehitän itseäni henkisesti sekä fyysisesti. Siellä pää puhdistuu ja uusia ajatuksia syntyy. Siellä mun on hyvä olla, se on mun toinen koti.
Näitä asioita sali antaa mulle ”oheistuotteena”. Sellaisia tuntemuksia mihin jää koukkuun ja mitä haluaa vain lisää. Se on mulle huumetta. En osaa ajatella päiviä ilman sitä. Näiden lisäksi mulla on suuri halu kehittyä lisää, tulla paremmaksi ja tulla vahvemmaksi minäksi. Vuosi toisensa jälkeen näen kehitystä, hidasta mutta varmaa kehitystä. Suoraan sanottuna olen hyvinkin rakastunut treenaamiseen. En niinkään tarvitse motivaatiota koska sali on hyvin tärkeä osa omaa arkea. Se on iso osa mua itseä ja jopa mun identiteettiä. Ja se on mun työtä. Sali harrastuksen aloittaminen ja totaalinen elämäntapojen muutos on muuttanut mua ihmisenä paljon. Ihan kauttaaltaan.
Tämä ei ole paras mahdollinen kuvapari kuvaamaan sali harrastuksen tuomaa muutosta (oikeanpuoleisessa kuvassa on mukana paljon illuusiota). Toki onhan sitä muutosta fysiikassa tapahtunut ihan älyttömästi tuon 4 vuoden aikana josta olen enemmän kuin tyytyväinen. Sen sijaan tässä kuvassa on toisenlaista muutosta mitä silmillä ei näe.
Vasemmanpuoleinen Jenni oli aika epävarma tyyppi. Hänen itsetunto oli suhteellisen matalalla pohjalla mutta hän esitti kyllä pirun kovaa mimmiä. Hän näki päivittäin omasta peilikuvasta rumia asioita ja sätti itseään aikalailla. Hän ei tuntenut oloaan mukavaksi bikinit päällä. Hän oli se kuuluisa ”pitäisi joskus tehdä itselleen jotain / aloitan taas huomenna”-tyyppi. Hän antoi ulkopuolisten tekijöiden vaikuttaa omaan elämäänsä. Hän kulki massan mukana. Hän eli hyvinkin epäterveellisesti ja käytti aika paljon alkoholia. Hän skippasi pumppi tunnin heti jos kivempaa tekemistä löytyi. Hän ei osannut kokata vaan eli lähinnä muroilla, leivällä ja herkuilla. Hän ei liiemmin pitänyt huolta itsestään eikä oikein tiennyt edes kuka on ja mitä elämältä haluaa.
Oikeanpuoleinen Jenni on kasvanut tuon 4 vuoden aikana henkisesti paljon. Hän tietää että haasteet on tehty voitettaviksi. Häntä ei juurikaan kiinnosta mitä muut ajattelevat vaan toteuttaa sitä omaa juttuaan. Hän ei näe niinkään rumia asioita peilikuvasta, pikemminkin kehitysideoita. Hän tykkää vartalostaan ja on sinut itsensä kanssa. Hän on ylpeä saavutuksistaan ja hän tietää omat heikkoudet sekä vahvuudet. Hän kun jotain päättää niin sen hän myös tekee. Häntä kiinnostaa hyvinvointi ja terveys. Hän kokkaa jopa ihan hyvää ruokaa. Hän ei skippaa treenejä vaan aikatauluttaa ne sopimaan arkeen. Hän on selvillä siitä kuka hän on ja mitä hän haluaa. Ja kun hänen elämään tuli vielä se oikea joka halusi samaa niin hän ei päästä irti (mistään) tästä koskaan.
Kuntosali on mulle kuin kirkko, oma hien tuoksuinen pyhättö jossa tapahtuu hyviä asioita. Niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Sieltä on moni hyvä asia saanut alkunsa. Ei sitä yksinkertaisesti voi olla tekemättä kun se tekee niin hyvää.
Sen takia aina uuden päivän alkaessa menen sinne hymyssä suin. 🙂
