Blogi elämästä.
Tänään on avattu täysin uusi So-Up.fi blogiyhteisö ja siellä lepää myös mun ensimmäinen postaus ja jatkossa kirjoitan vain siellä. 🙂
Mun täysin uudistettu Punttia ja Pusuja blogi odottaa sua täällä!
Tykkää blogin sivuista myös facebookissa!
Over and out!
-Jenni-
Heipsu!
Oon kirjoittanut tätä blogia nyt viitisen vuotta itsenäisestä. Enemmän ja vähemmän tosissaan. Se on matkan varrella muuttanut pariin otteeseen nimeä ja tyyliäkin. Tämä on jotenkin luonnollinen tapa mulle purkaa ajatuksia ja mietteitä. Julkinen päiväkirja. On tullut aika jättää hyvästit tälle itsenäiselle kirjoittelulle ja siirtyä mukaan suurempaan blogi perheeseen. Mulle täysin uusi juttu ja oon siitä aika täpinöissä. 🙂
Mulle avautui tilaisuus alkaa kirjoittamaan blogiani ensimmäistä kertaa koskaan blogiyhteisössä. Tämä yhteisö on upouusi, nimeltään So-Up blogiyhteisö. Yhteisö lanseerataan viimeistään joulukuun alussa. Mukana menossa monia erilaisia ihmisiä erilaisine tarinoineen ja teemoineen. 🙂
Yhteisön taustalla toimii iso mediatalo. Tämä avaa ovia myös erilaisiin yhteistyö kuvioihin ja laajempaan lukijakuntaan. Yhteisön ensimmäisestä blogaajainfosta sain paljon vinkkejä sekä uutta inspiraatiota kirjoittamiseen. Monta postaus aihetta on jo valmiudessa kunhan homma saadaan käyntiin. Vetkuttelen niiden kanssa lanseeraukseen asti ja sitten laitan sormet syyhyämään. 🙂
Kun täysin uudistettu blogini muuttaa So-Up yhteisön alle voin samalla aloitan niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Nimeä myöten. Uusi blogin nimi tulee olemaan ensimmäistä kertaa suomalainen:
”Punttia ja pusuja”
Painakaa nimi mieleen. Se on yksinkertainen ja osuva. 🙂 Kuvaa paremmin nykyistä elämänasennettani, elämäntapaani ja ammattiani. Kovaa mutta kuitenkin lempeästi. Treeniä, hyvinvointia, arkielämää ja sitä armollisuutta itseään kohtaan. Entistä suorittajaa matkalla kohti tasapainoa. Lisäksi se rimmaa hyvin ja jää helposti mieleen.
Teemalta blogi on jotain treeni-hyvinvointi-ja lifestylen sekoitusta. Kirjoitan edelleen omaa sydäntä lähellä olevista aiheista kuten kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista (mitä kohti tässä pyrin matkustamaan), ravinnosta, matkustelusta sekä treenaamisesta. Näiden lomassa tarinoin paljon myös omasta elämästä. Uusista tavoitteista ja tapahtumista. Arjesta. Toivottavasti äitiydestä ja vanhemmuudesta yhdessä Antin kanssa. Rehellisesti sen ylä ja alamäkineen. Lupaan myös olla aktiivisempi postaaja. Kuullaan siis joulukuussa viimeistään.
Mitä mieltä oot tuosta uudesta nimestä ”Punttia ja pusuja”?
-Jenni-
(infoan kyllä tänne vielä uuden saitin osoitteen)
Oho, näköjään hurahti yli kuukausi viimeisimmästä. Ei helkkari miten aika menee nopsaan. On kyllä ollut niin haipakka kuukausi takana, että en ihan heti halua sitä uusia.
Tuumailtiin Antin kanssa, että on aika jättää Arabianranta taakse ja etsiä uusi asunto Helsingin keskustasta. Noh, se ei se vienytkään kuin 2 viikkoa ja kolme asuntonäyttöä kun sopiva kämppä löytyi ja meidän hakemus hyväksyttiin. Jeij! Meistä tulee keskustalaisia! Innokkaana alkoi tavaroiden läpikäynti. Kaikki turha roskiin ja loput säästöön. Meillä oli pari viikkoa aikaa muuttoon. Itse muutto vanhasta uuteen sujui ongelmitta mutta uuden asunnon päässä erinäiset asiat oli hoidettu niin huonosti, että viikoissa ei meinannut tunnit riittää niiden hoitamiseen. Noin pikaisesti kerrottuna; minkäänlaista loppu siivousta ei oltu tehty (keittiössä pinttynyttä ”rasvapölyä” pinnat täynnä ja ruokaa vielä kaapissa, hiekkaa lattialla, lattialistat mustan pölyn peitossa), kaikkia huonekaluja ei oltu viety pois, meidän varastokomero oli ”vallattu”. Ja kaiken kukkuraksi uuteen kotiin hyvissä ajoin tilattu kotisiivous (yhtiö nimeltä Siivouspalvelu DUL) teki oharit. Tässä muutama pikku juttu joka veti hermot enemmän kuin asteen pari kireälle. Näiden meistä riippumattomien seikkojen takia muutto pitkittyi. Se vaati monta sähköpostia ja puhelua Vuokraturvan, vuokraisännän, isännöitsijän ja huoltoyhtiön kanssa, että asiat saatiin siihen pisteeseen missä niiden olisi kuulunut olla siinä vaiheessa kun me saimme avaimet asuntoon. Siinä ohella vapaa-aika meni uuden sekä vanhan kodin jynssäämiseen ja kuntoon laittamiseen. Ikeassa on muuten käyty enemmän kuin kerran. 😀 Kuukauden päivät ollut hoidettavia asioita sen verta, että mm. blogin kirjoittaminen ei käynytkään mielessä. Nyt onneksi uusi koti on lähes valmis.
Sitten aasinsillan kautta aiheeseen. Kerroin aiemmin, miten häämatkalla joogasimme paljonkin ja jäin siihen koukkuun. Tämän super hektisen ja stressaavan kuukauden aikana jooga tuli enemmän kuin tarpeeseen. Se on ihan uskomatonta miten rentouttavaa mutta samaan aikaan haastavaa jooga voi olla. Se on hyvin erilaista kuin saliharjoittelu. Täten todella hyvää vastapainoa. Se on hetki jolloin pitää pysähtyä ja kuunnella sitä omaa kehoa. Mitä sille tänään kuuluu? Miltä siitä tänään tuntuu? Kuunnella omaa hengitystä. Oppia rentoutumaan ja päästämään irti. Mikä on hyvin tärkeää tämän hektisen arjen keskellä.
Sen jälkeen kun tuo siivousfirma teki mulle oharit (ilmoittivat 20min sovitun tapaamisajan jälkeen etteivät pääse paikalle) teki mieli karjua vitutuksesta niin kovaa, että koko keskusta raikaa. Sinä päivänä olin niin kiukkuinen ja vihainen. Pystyin tuntea miten multa katkeaa kohta suoni ohimosta ja kuinka kortisolitasot ovat aivan tapissa. Mun oli aivan pakko päästä purkamaan se ketutus, ei rautaan vaan joogaan. Päästä hengähtämään. Saada mieli rauhoittumaan ennen kuin se suoni oikeasti poksahtaa. Siirtää ajatukset omaan itseen ja omaan kehoon. Antaa sille hivenen rakkautta. Ja se todellakin auttoi. Tunnin jälkeen kiukku ei enää ollut vallassa. Sen tilalla vallitsi tyyneys.
Jooga ole yhtään sellaista mitä aluksi kuvittelin. Lotus asennossa istumista ja syvään hengittämistä tunnin verran, ei ei! Joogassa oman kehon hallinta ja liikkuvuus on avaintekijöitä. Se ei ole satujumppaa vaan oikeasti siellä joutuu keho ja mieli saliharjoitteluun verraten täysin toisella tapaa koetukselle. Tai no jos rentoutumista ja oman hengityksen tahdissa liikkumista voi koetteluksi sanoa. Tunneilla tehdään rauhallisessa tahdissa erilaisia asanoita (eli asentoja) jotka auttavat purkamaan jännitteitä ja kolotuksia. Hengityksen tahdissa ne rentouttavat ja venyttävät lihaksia. Vahvistavat sua toisella tapaa. Vaikeata se alkuun oli mullekin, tällaiselle ihmiselle joka on aina menossa. Aina tekemässä. Joka ei osaa pysähtyä. Siksi jooga onkin niin hyväksi.
Joogan myötä mun liikkuvuus on parantunut ihan älyttömästi. Mikä taas vaikuttaa vain positiivisesti saliharjoitteluun. Mun erilaiset jumit ja kolotukset on helpottanut paljon. Olen oppinut rentoutumaan ja pysähtymään. Kuuntelemaan ja tuntemaan omaa kehoa paremmin. Ja kyllä se kroppa vaan kiittää kun kortisolitaso (stressitaso) pysyy matalammalla. Mä suosittelen joogaamista ihan kaikille! Se on jotain niin ihanaa. Jos kärsit esim. selkäkivuista niin joogalla ne aivan takuu varmasti helpottuvat.
Ensimmäistä kertaa koskaan olen ottanut osaa Fressin tarjoamille ryhmäliikunnan jooga tunneille. Kotona olen joogannut Yogaia-nettisivuston ohjatuilla tunneilla. Se on ihan huippu! Tuo Yogaia ”nettijooga” on tosi simppeliä ja edullista. Läppäri vaan auki maton eteen ja tunti pyörimään. Toimii myös puhelimessa Yogaia appsilla. Töissä sekin on pari kertaa testattu. Ei tarvitse olla välineistä muuta kuin matto. Tunti valikoimasta löytyy valinnan varaa niin aloittelijoista kokeneimpiin. On pikaisia 10-15min settejä ja pidempiä 45-60min tunteja. Jo 15min riittää muuttamaan mielentilaa. Syvään hengittämisen myötä aivoihin virtaa paremmin happea ja verta. Sen jälkeen olo on rennompi ja mieli paljonkin virkeämpi. Ajatukset juoksee selvemmin.
Jooga on tullut jäädäkseen. Niin hyvää se on tehnyt. Ei sitä turhaan hypetetä. Erittäin hyvä tapa päättää esim. hektiset ja stressaavat työpäivät. Sen jälkeen kun läsähtää sohvan uumeniin niin sitä vaan tuntee miten keho voi paremmin. Jäykkyys ja jännittyneisyys on poissa. Mieli on rentoutunut. Sellainen lötköpötkö olo. Älä sinäkään enää oleta siitä mitään. Mene ja kokeile. Ja se ei ole muuten mikään ”naisten” juttu. Nappasin myös Antin messiin tunneille. Peukku tuli siltäkin. 🙂
Ihanaa ja rentoa uutta viikkoa!
-Jenni-
Googlettamalla ”Things to do in Bali” löytyi aktiviteetti mikä herätti samantien meidän molempien mielenkiinnon ”Mt. Agung sunrise trekking tour”. Luettuani Tripadvisorista kertomuksia tästä tourista oli päivän selvää että lähdemme valloittamaan tuon Balin korkeimman huipun Mt. Agungin vuoren. Vuori on 3142m korkea. Ideana on kiivetä huipulle keskellä yötä ja saapua huipulle ennen auringonnousua.
Tripadvisorista löysin myös paljon kehutun oppaan meille Wayan Darthan. Kaveri joka on syntynyt kyseisen vuoren juurella ja trekannut sinne ensimmäisen kerran ollessaan 12-vuotias. Hän aloitti oppaan työt jo 15-vuotiaana. Laitoin hänelle sähköpostia ennakkoon kotona, että olemme tulossa ja haluamme hänen johdattavan meidät huipulle. Saavuttuamme Balille vaihdoimme hänen kanssaan Whatsappin kautta viestejä tarkemmasta ajankohdasta, noudosta sekä valmistautumisesta.
Mukaan 3L vettä per naama, lämpimiä vaatteita, pari tuhtia proteeiini-hiilari patukkaa sekä hyvät kengät. Muut tarpeet tulivat oppaan kautta. Päivä oli 16.8 ja kello 21.30 kun Wayanin lähettämä kuski haki meidät hotellilta. Matka lähtöpaikalle kesti tunnin verran. Se fiilis kun astuin ulos autosta ja näin pimeässä, täysikuun loisteeseen piirtyneen mustan vuoren varjon. Olin aivan mykistynyt. SIIS TONNEKO ME AIJOTAAN KIIVETÄ!?! Tunsin miten adrenaliini alkoi virtaamaan kehossa. Vuori näytti ihan helvetin korkealta ja pimeässä hyvin mahtipontiselta. Suorastaan pelottavalta. Se oli valtava. Huippua ei nähnyt maasta.
Lähtöpaikalla tapasimme oppaamme Wayanin ensimmäistä kertaa. Hän oli pienehkö kaveri joka puhui sujuvaa englantia. Wayan kertoi hieman mitä on edessäpäin, ojensi meille otsalamput sekä yhdet sauvat. Kello oli noin 23.00 kun matka alkoi. Lähtöpaikka oli jo 1100m korkeudessa eli nousua ei ollut jalkaisin kuin hieman päälle 2km. Ajatuksena se tuntui hyvin vähälle mutta vuorta katsoessa luulisi matkan olevan reilusti enemmän. Ennen meitä vuorelle oli lähtenyt suuri joukko ihmisiä. Yleensä matkalla ei näe muita mutta sattui niin, että tuleva aamu 17.8 oli Indonesian itsenäisyyspäivä. Tästä syystä Jakartasta asti oli tullut jengiä kapuamaan vuorelle. Mt. Agung on paikallisille ”holy mountain”ja he vievät juhlapäivän kunniaksi Indonesian lippuja huipulle.
Lähdimme tepastelemaan kohti viidakkoa, pientä tietä joka hiljalleen alkoi nousta ylöspäin. Ympärillä vallitseva viidakko oli hiiren hiljainen. Satunnaisia lintujen ääniä mutta muutoin se oli aivan kuin mutelle laitettu. Ei mennyt kauaa kun tie alkoi kapostua ja muistuttaa enemmänkin kinttupolkua. Tie ylöspäin jyrkkeni hiljalleen. Matkalla kyselin Wayanilta jääkö monelta reissu kesken. Ja vastaus oli kyllä. Hyvin monella loppuu joko kunto tai sitten kroppa ei kestä. Sen jälkeen alkoi hieman jännittämään, että selvitäänkö me huipulle asti. Antilla veti etureidet tukkoon jo ensimmäisen 100m nousun jälkeen. Mulla alkoi huutamaan lähinnä pohkeet. Matkalla Wayan kertoi meille tarinoita siitä kuinka hän ensimmäisen kerran nousi 12-vuotiaana vuorelle ystävänsä kanssa ilman opasta. Ja vielä päivällä. Kuumassa. Keskimäärin hän trekkaa vuorelle high seasonin aikaan noin 2 kertaa viikossa. Tähän päivään mennessä hän oli käynyt Mt. Agungilla yli 200 kertaa. Oli lopettanut sen jälkeen laskemisen. Olimme siis hyvissä käsissä.
Ensimmäisen kilometrin nousu vei noin pari tuntia. Se oli n. 55-60% vertikaalista nousua. Kyllä sitä tietä ehkä poluksi voi kutsua mutta ei se mikään helppo tie ollut. Välillä sai ottaa isoja harppauksia kivien yli, tukea puiden oksista ja muista risuista. Se sauva tuli tarpeeseen.
Wayan oli kunnon mini super mies. Aina kun pysähdyimme pienelle tauolle olimme Antin kanssa molemmat tosi hengästyneitä. Haukoime happea ja Wayan taas ei yhtään. Ei siis mitään. Tasaisella sykkeellä hän vaan taapersi pienin askelin eteenpäin ja pulputti koko ajan jotain. Me lähinnä keskityttiin hengittämään ja laittamaan tossua toisen eteen. Ja me kun luulimme olevamme hyvässä kunnossa. PAH! 😀 Taukopaikoilla tapasimme usein muitakin ihmisiä. Paikalliset kyselivät mistä ollaan kotoisin ja molemmin puolin tsempattiin toisiamme jaksamaan ylöspäin. Sellainen hyvä yhdessä kapuamisen tiimihenki oli valloillaan.
Keskellä yötä matkaa tehdessä ajoittain unohti missä sitä onkaan. Oli koko ajan katsottava jalkoihin. Otsalamppu ei valaissut pitkälle jonka vuoksi oli tarkasti katsottava mihin seuraavaksi astuu. Välillä kun katseen siirsi sivuille huomasi, että puolen metrin päässä puolin ja toisin on monen sadan metrin pudotus. Ei helvetti, nyt ei passaa horjahtaa! Ajoittain sitä vilkuili myös ylös ja näki miten kaupungin valot alkavat näkymään laajemmin ja laajemmin. Mitä ylemmäs mentiin sitä hiljaisemmaksi ja harvemmaksi kasvusto kävi. Lämpötila laski asteittain pikku hiljaa. Kiivetessä tuli hiki mutta tauoilla tuli vilu. Oi, että miten hyvälle se suklaapatukka tauoilla maistui. Ehkä paras paikka syödä pullaa, keksiä ja suklaata. Nopeita hiilareita jotta jaksaa taas kiivetä. Matkan varrella jengiä näkyi makuupusseissa nukkumassa jyrkänteiden reunoilla. Oli kunnon camping meininkiä. Telttoja kallellaan rinteessä. Siellä jengi veti hirsiä ja odottivat hyvää ajankohtaa jatkaa nousua. Ihan kreisiä porukkaa.
Matka se vaan jatkui. Jossain kohtaa sitä huomasi, ettei puita enää ollut ympärillä. Kasvustoa lähinnä vain ruohonjuuri tasolla. Maasto kävi koko ajan vain haastavammaksi, kivikkoisemmaksi ja jyrkemmäksi. Antilla alkoi kremppaa myös lonkka. Väsymys alkoi painaa. Eihän me koskaan edes valvota myöhään. Jatkuvasti tsempattiin toisiamme jatkamaan. Tuore avioliitto pääsi kunnon testiin. Päästiin pilvien korkeudelle. Pilvien yläpuolelle. Olimme noin viidessä tunnissa päässeet 2600m korkeuteen (ja meillä oli Wayanin mukaan hyvä tahti). Siellä sijaitsi pieni basecamp. Kello oli noin neljä yöllä. Aurinko nousee Balilla aina klo 6.20 tienoilla joten meillä oli aikaa pitää siinä kohtaa reilu tunnin tauko. Muutakin jengiä oli basecampillä lepuuttamassa. Wayan kaivoi repusta termarin ja duunasi meille lämpimät kahvit ja teet. Myös lisää suklaata ja pullaa teen kanssa. Kyllä oli luxusta saada lämmintä juomaa siinä korkeudessa. Pisteet Wayanille! Lämmiteltiin ja kuivateltiin hikisiä vaatteita nuotion äärellä. Viimeinen 500m nousu tulisi Wayanin mukaan viemään tunnin. Siitä voi päätellä jo miten haastavat loppumetrit oli edessä.
Veski ressut oli tehtävä tietenkin jyrkässä rinteessä. Siinä mä istuin kyykky pissalla 2600m korkeudessa. Katselin ympärille. Aivan tyyni yö, musta pilvetön taivas, täysikuun loiste ja kirkkaana tuikkivat tähdet. Pilvet meidän alapuolella. Siis aivan mielettömän, sanoin kuvaamattoman, uskomattoman kaunista. Tunsin itseni hyvin, hyvin pieneksi. Pystyin melkein koskea kuuta. Voi luoja missä me ollaan! Juttelin äidille taivaalle ”täällä ollaan, tulin sua katsomaan”. Ei sitä voinut kun ihmetellä mihin sitä olikaan tullut. En meinannut uskoa, että edes olin siinä. Se kuva on piirtynyt mun aivojen sopukoihin iäksi. Tätä ei voinut tallentaa mihinkään koska oli ihan säkki pimeää. Täysikuun valo oli ainoa valon lähde otsalampun lisäksi.
Tämä reilu tunnin tauko ja välipala teki hyvää. Olimme jo niin lähellä, että tässä kohtaa ei voinut enää perääntyä. Kroppa huusi väsymystä mutta sisulla jatkettiin. Monta tuntia kestänyt jatkuva nouseminen pisti kehon ja pääkopan koville. Mutta se oli enää 500m ja olisimme huipulla! Jatkoimme matkaa kellon ollessa noin 05.00. Wayan ei valehdellut sanoessaan viimeisen etapin olevan se kaikista rankin. Enää ei ollut minkään sortin polkua mitä pitkin nousta. Vain jyrkkää kallion kivetystä pitkin. Suurien ja pienien kivenlohkareiden yli harppomista, 75% vertikaalista nousua. Välillä edettiin melkein konttausasennossa. Hapenottokyky joutui koetukselle kun ilmakehä alkoi ohentua. Lämpötila oli enää +11 asteen tuntumassa ja tuuli voimistui.
Ohut ilmakehä teki Antille tepposet. Loppusuoralla oli pidettävä lyhyitä parin minuutin taukoja useammin. Happea ei riittänyt tarpeeksi lihaksiin, sydän jyskytti tuhatta ja sataa. Antin jalat eivät vaan toimineet enää kunnolla. Tässä kohtaa oma parempi aerobinen kunto nosti päätään. Mulla vain sydän tykytti hulluna. Väsyi aiempaa nopeammin mutta jalat jaksoivat vielä.
Vihdoin huippu näkyi, enää muutama kymmenen metriä! Me päästään sinne!
Jalkapohjat koskivat huipun tasannetta noin klo 05.45. Fiilis oli uskomaton. Me tehtiin se! Takana oli noin 7h tuntia lähes jatkuvaa fyysistä suorittamista. Olimme aivan puhki mutta se tunne hävisi äkkiä innokkuuden alle. Huipulla oli tungosta. Lähes kaikki kanssa matkaajat olivat selvinneet sinne myös. Hyvä ettei tippunut vuoren reunalta alas kun pyrki tungoksessa eteenpäin paremmille spoteille katsomaan auringon nousua. Ilmapiiri oli innokas ja lämminhenkinen, Indonesian itsenäisyyspäivä 17.8. Sää oli kaikkea muuta kuin lämmin. Tuuli puhisi ja lämpötila oli +9 astetta. Hetken vallitsi vielä täysi pimeys kunnes auringon ensimmäiset säteet alkoivat näkymään pilvien reunalta.
Se näkymä oli ihan sairaan siisti. Ei sellaisia maisemia ole nähnyt kuin lentokoneesta käsin. Me oltiin ihan perkuleen korkealla.
Aurinko nousi hiljalleen ja säteet alkoivat valaista koko taivasta. Koko Balin saari näkyi allamme. Pystyimme näkemään pilvistä maan tasalle muodostuvat varjot. Viereisen Lombokin saaren. En ole koskaan tuntenut itseäni niin pieneksi. Mikä matka! Mikä kokemus! Yhdessä maailman parhaan ihmisen kanssa. Niin siistiä. Unohtumatonta.
Ihastelimme auringonnousua noin puolisen tuntia. Tämän jälkeen karu fakta valtasi mielen. Ollaan vasta reissun puolivälissä. Oh fuck! Meidän pitää tulla kävellen täältä myös alas. Missä on vaijeri hissi? Tai miten olisi kopteri kyyti? Noup, jalkaa toisen eteen ja matka jatkuu taas.
Vuoren rinne oli jyrkkä. Mulle alaspäin meno oli haastavampaa kuin matka ylöspäin. Antille se taas oli helpompaa. Horjahdin pari kertaa ja kummallakin kerralla pelästyin ihan helvetisti. Ei ollut mitään turvaverkkoja. Mulla oli vain se yksi sauva apuna. Jos horjahtaisi liikaa niin sitä pyörii lumipallon lailla jyrkännettä alas. Ja hyvin varmasti kuolee. Mun mieli alkoi vilistä ja jäädyin paikoille. Iski pienehkö paniikki kohtaus, haukoin happea ja itkuhan siinä myös tuli. Mua pelotti ihan sairaasti. Ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja. Oli jatkettava. Antin tuki auttoi ja pienin askelin, hiljalleen kavuttiin alaspäin. Välillä niin kyyryssä, että perse hipoili maata. Jotta painopiste pysyi matalalla. Pienet irtokivet tekivät matkasta todella haastavan. Mun juoksulenkkareiden pito ei ollut mikään kummoinen.
Aurinko oli kokonaan noussut ja nyt vasta näimme kunnolla millaista reittiä olimme ylös menneet. Vuori tosissaan oli hyvin jyrkkä. Ei sitä silloin pimeässä edes tajunnut. Maisemat olivat hyvin kauniita ja ilma alkoi lämmetä. Niitä maisemia ei tosin siinä kohtaan enää jaksanut jäädä ihastelemaan. Sitä vain halusi alas niin nopeaan kuin siinä tilanteessa oli mahdollista.
Päästyämme takaisin sille basecampille alkoi matkan teko alaspäin hieman helpottaa. Ei ollut aivan niin jyrkkää enää. Noin tunnin alastulon jälkeen mun polvet alkoivat reagoimaan jatkuviin tömähdyksiin. Ei auttanut tauot, olisi pitänyt päästä makuulle. Polviin jomotti ihan vietävästi ja kroppa huusi lepoa. Ylhäältä katsottuna matka maankamaralle näytti lohduttoman pitkältä. Tuntui ettei se maan tasanne lähesty ikinä. Sitä toivoi monesti, että teleporttaaminen olisi mahdollista.
Matka pilvien korkeudelle kesti ikuisuuden. Hiljalleen kasvusto ympärillä lisääntyi ja pilvet jäivät vihdoin meidän yläpuolelle. Noin reilut 4h huipulta lähdön jälkeen klo 11.30 olimme takaisin lähtöpisteessä. Olimme aivan totaalisen loppu. Mun polvet olivat tohjona ja koko keho viety äärirajoille. Mä hajosin taas. Sitä oli psyykannut itseään matkan aikana niin paljon, että kun pääsin autoon istumaan niin itkuhan siinä jälleen tuli. Olin niin uupunut. En osannut ajatella mitään muuta kuin, että haluan hotellille ja nukkumaan. Meidän mini supermies Wayan tuumaili, että hän käy vetämässä 5 tunnin unet, hieronnassa ja lähtee samana iltana uudelleen toisen parin kanssa. TSIISUS!!
Tämä 2km nousu ja lasku vastasi näin esimerkkinä Stadikan tornin (72m) portaita ylös alas 40 kertaa. Maailman korkeimman rakennuksen Burj Khalifan (282m) rappusia ylös alas 2 kertaa. Vuorella tosin ei mennyt niitä rappusia…
Me ei olla koskaan, ikinä tehty mitään näin rankkaa. Koko reissu hotellilta hotellille kesti noin 14h. Siitä 12h lähes yhtäjaksoista fyysistä suorittamista. Keskellä yötä. En ole varmaan koskaan nukahtanut niin nopeasti. Neljän tunnin unien jälkeen ajatus juoksi taas kirkkaammin ja sitä tajusi kunnolla mitä oli tullut tehtyä. Voi morjens!
Todellakin kokemus mikä ei unohdu ikinä. Tästä me kerrotaan tarinoita vielä vanhuksina. Niin kauan, että jokainen tuttu siihen kyllästyy. 😀 Vaikka se oli helvetin rankkaa niin oli se sitäkin enemmän vain uskomattoman hienoa ja pirun siistiä. Itsensä todellista haastamista. Onneksi me tehtiin se!
Häämatka alkoi ja Balilla ensimmäiset neljä päivää vietimme jo entuudestaan tutulla Sanurin rannalla. Sijainniltaan Sanur on sopivan lähellä lentokenttää jonka vuoksi sinne oli helppo ja nopea päästä uuvuttavan 26h matkustuksen jälkeen. Sanur on mukavan vilkas mutta kuitenkin pääosin rauhallinen paikka. Siellä ei ole yöelämää ja kaikki mestat ovat säpissä viimeistään 23.00. Yksi syy miksi se on meille hyvinkin sopiva paikka kun diskoissa riehuminen ei kuulu meidän lomailuun.
Mikäli kaipaa yöelämää niin Kutan rannalta sitä löytyy. Me ei olla siellä koskaan käyty, eikä käydä. On kuulemma hyvin hektinen ja aivan turistien valloittama paikka. Myöskään paikalliset eivät pidä Kutasta. Balilaiset ovat suurimmaksi osaksi hinduja eikä heidän kulttuuriin kuulu diskoilu ja siksi yöelämää ei ole juuri missään muualla Balilla.
Sanurilla päivät menivät lähinnä lennosta toipumiseen, relaamiseen ja hyvästä ruoasta nauttimiseen. Oli ihana käydä aamulla juoksulenkillä rannan tuntumassa ja pällistellä maisemia. Pikaiset lihaskunto treenit onnistuivat rannalla sekä oman bungalowin pihalla. Viimeisenä aamuna Sanurin päätiet valtasi Bali International triathlon. Siinä me aamupalaa nauttiessa seurasimme kisaan mukaan lähteneitä juoksijoita. Triathlonin lisäksi oli myös Sanur 5k run johon olisi ollut siistiä osallistua mikäli moisesta tapahtumasta olisi tiennyt ennakkoon.
Sanurilta matka jatkui myös entuudestaan tuttuun Ubudiin. Vuoristoalueelle Balin keskivaiheille. Luonnon helmaan, riisipeltojen ja viidakon keskelle. Ubud löysi viime matkalla paikan sydämestä ja sinne oli tälläkin kertaa päästävä. Ai taivas, että siellä on niin kaunista. Meidän hotelli Pondok Sebatu Villa ylitti odotukset moninkertaisesti. Hotelli sijaitsi Ubudin pohjoisosassa. Podok oli rauhallinen ja pieni hotelli. Yhteensä vain 15 bungalowia. Hyvin kodikas, intiimi ja ilmapiiriltään lämminhenkinen paikka. Oman bungalowin parvekkeelta näkymä oli tällainen.
Tuota maisemaa halusi vain katsella tuntitolkulla ja kuunnella viidakon elämän ääniä. Iltaisin kun aurinko laski alkoi viidakko elää. Lepakot lähtivät syömään ja sirkat heräsivät sirkuttamaan. Niistä pääsi ihan jumalaton ääni. Aamuisin heräsimme kukon kiekumiseen ja lintujen lauluun. Jos jossain on mahdollisuus super rentoutumiseen niin tuolla. Mutta mähän olen aika huono vaan olemaan paikoillani niin olihan sitä kehoa liikutettava sielläkin melkein päivittäin. Kerran viikossa hotelli tarjosi aamujoogaa johon pääsimme myös osallistumaan.
Hotellin ravintolasta tiirailimme aina viereiselle riisipellolle ja siellä olevia paikallisia naisia kuinka he taukoamatta paiskivat töitä. Pään päällä siirreltiin milloin mitäkin tavaraa paikasta A paikkaan B. Tiiltä, multaa ja lautoja. Suuria määriä kerralla. En käsitä miten ne naiset tekevät sen. Kantoivat tavaroita ylös ja alas jyrkkää mäkeä pitkin. Vanhimmat olivat jotain 60-70 vuoden ikäluokkaa. Kunto heillä on todella kova. Näki, että fyysisesti kovaa duunia on tehty pienestä pitäen.
Olimme jo kotona päättäneet, että lähdemme valloittamaan Balin korkeimman huipun Mt. Agungin vuoren. Vuori on 3142m korkea ja huippu reilusti pilvien yllä. Kyseiselle vuorelle järjestetään ”Mt. Agung sunrise trekking toureja”. Ideana siis kiivetä huipulle yöllä ja selvitä sinne ajoissa katsomaan auringonnousua. Kun saavuimme lähtöpaikalle ja näin pimeässä, täysikuun loisteeseen piirtyneen vuoren varjon olin aivan mykistynyt. SIIS TONNEKO ME AIJOTAAN KIIVETÄ!?! Fiilis oli samaan aikaan hyvin utopinen, pelokas ja innokas. Tunsin miten adrenaliini alkoi virtaamaan kehossa. Vuori näytti ihan helvetin korkealta. Kokemus meni kertaheitolla kategorioihin ”en unohda sitä koskaan” ja ”rankinta mitä olen koskaan elämässäni tehnyt”. Haluan kertoa reissusta aivan kaiken ja siksi tämä trekkaus vaatii täysin oman postauksen. Kirjoitan siitä ensi kerralla.
Pondokin hotellissa vietimme neljä yötä jonka jälkeen siirryimme hieman lähemmäs Ubudin keskustaa Kamandalu Ubud hotelliin. Tämä hotelli oli paljon massiivisempi kuin Pondok. Paljon huoneita ja niiden mukana tietysti enemmän ihmisiä. Jostain syystä huoneemme upgreidattiin (varmaan tuplabuukkaus) ja saimme oman privaatin bungalowin perus huoneen tilalle. Tämä oli hyvinkin mieluisa asia. Ei seinänaapureita, oma piha ja rauha. Viiden tähden hotellina Kamandalu tarjosi hyvin hulppean aamupala buffetin sekä ilmaista aamujoogaa. Varmaan paljon muutakin mutta nämä olivat meille ne mieluisimmat asiat. Joogassa käytiin jokaisena kolmena aamuna (ja nyt olen siihen koukussa). Kuitenkaan tunnelmalta Kamandalun hotelli ei ollut yhtään niin kodikas eikä kaunis kuin Pondok. Se oli meidän makuun aivan liian iso hotelli. Viidellä tähdellä ei saanut sitä seesteistä ja rauhallista tunnelmaa.
Ubud on alueena on käsityön mekka. Myynnissä on kaikkea mahdollista mitä käsillä voi tehdä, eritoten puutöitä ja lasista tehtyjä koristeita. Paikalliset ovat todella lahjakkaita puuseppiä. Mikäli rahdit ei maksaisi niin maltaita olisi kotiin lähtenyt mukaan monta uutta peiliä, keittiön ja olohuoneen pöydät, tuoleja sekä hyllyjä. Huonekalut olivat todella kauniita ja tyylikkäitä. Tämä puu josta suurimmaksi osaksi tuotteita veistettiin on tietenkin sellaista mitä ei saa mistään Suomesta. Uudelleen sisustaminen jäi tällä erää haaveeksi. Itse Ubudin keskusta on hyvin vilkas ja turistien täyttämä. Paljon shopping basaareja missä samat romppeet joka kojussa. Keskusta eroaa Ubudin reunaman alueista kun yö ja päivä. Siellä ei ole niinkään kaunista. Siellä on vilskettä, ahdasta, paljon ihmisiä ja kovat ruuhkat. Kävimme keskustassa ostos reissuilla muutamana päivänä mutta onneksi tämä Kamandalu hotellimme sijaitsi juuri tämän vilinän ulkopuolella.
Ubud ja eritoten sen ”maalais” alueet ovat ihan pystyyn kauneimpia paikkoja mitä olen koskaan nähnyt. Olimme Ubudissa yhteensä 7 päivää jonka jälkeen matka jatkui. Taksin kyytiin ja 1,5h myöhemmin olimme Uluwatussa. Balin aivan eteläkärjessä. Google kuvahaun mukaan sieltä löytyy korkeita, pystysuoria kallionseinämiä meren reunalla ja niitä me tulimme sinne ihastelemaan. Uluwatusta löytyi myös koko reissun kauneimmat hiekkarannat.
Eräänä aamuna lähdimme aikaisin rannalle jotta vältyttiin ihmistungokselta ja saamme olla rauhassa. Napsia kivoja lomakuvia ja samalla paistatella aamupäivän auringossa. Yllä näkyvän kuvan kallion uoma (jota vasten istun) johdatti meidät ”päärannalta” toiselle pienemmälle ranta poukamalle. Lähdimme katsomaan löytyykö sieltä parempia kuvaus spotteja. Matka kallion reunaa pitkin oli noin 50m. Hengattiin siellä noin tunnin verran (saamatta kuitenkaan yhtään super kivaa otosta). Kello oli yksi päivällä kun päätimme suuntaa takaisin päärannalle. Tulimme takaisinpäin tuolle kallion uomalle huomataksemme että vedenpinta oli noussut varmaan 1,5m. Kuvassa näkyvästä suuresta kivestä oli enää vain pieni nyppy vedenpinnan yläpuolella. Tuuli oli kova ja isot aallot paiskautuivat tuota kallion seinää vasten jota pitkin olimme rannalle tulleet. Siinä kohtaa iski muuten paniikki. Miten helvetissä me päästään pois täältä?!? Rannalta ei ollut muuta tietä takaisin. Sitä ympäröi jyrkkä pystysuora kallionseinämä. Ainoa keino oli tuo uoma jota pitkin sinne tultiin mutta se oli nyt täyttynyt vedellä ja merenkäynti oli kova. Olimme kahdestaan. Kukaan ei kuule jos huudetaan apua. On keskipäivä, kuuma, aurinko porottaa ja viimeinen tilkka vettä meni juuri. Päässä vilisi kaikki mahdolliset Bear Gryllsin selviytymis metodit. Kasataan risut ja sytytetään tuli, savumerkkejä? Hengaillaan varjossa iltaan asti kunnes tulee laskuvesi…ilman vettä…no way! Soitetaan hätänumeroon mutta eihän me tiedetä missä me tarkalleen ollaan. Näin jo silmissäni sen uutisotsikon ”Kaksi suomalaista kuoli nestehukkaan jäätyään nousuveden varaan”. Helkkarin urpot!
Ei auttanut muu kuin lähteä uimaan kiertäen kallionseinämä hieman kauempaa jotta emme paiskaannu siihen. Antti oli onneksi pakannut reppuun vedenpitävän pussin jonne pakkasimme kameran ja puhelimet. Vaatteet tulevat kastumaan mutta aurinko kuivattaa. Jalat ylti pohjaan mutta se oli tosi kivikkoista. Jokainen isompi aalto meinasi viedä mut mukanaan. Antti puristi ranteesta niin lujaa kuin pystyi ettei irtaannuta toisista. Pikku askelin edettiin kivikossa suurien aaltojen keskellä. Välillä aallot veivät pinnan alle. Se 50m matka tuntui tässä kohtaa ihan helkkarin pitkältä. Vaikka pelotti niin ei auttanut jäädä paikoilleen. Kun pääsimme poukaman ohi ja toinen ranta alkoi näkyä niin mieli hieman rauhoittui. Kyllä me selvitään. Rannalla alkoi yksi jos toinenkin pää kääntyä meidän suuntaan. Miltähän se mahtoi näyttää kun kaksi päätä ilmestyy kuin tyhjästä kulman takaa keskellä aallokkoa. Ei selvästi näytetty liian hätää kärsivältä koska kukaan ei kuitenkaan tullut lähemmäksi saatikka auttamaan asti. Kun pääsimme rantaan Antin jalat vuotivat. Ne olivat kivikossa nirhaisseet teräviin kulmiin. Onneksi ei tullut syviä haavoja. Ainoa ihminen joka tuli kysymään missä ollaan oltu oli paikallinen kookosmehujen myyjä. Olimme sanoneet hänelle, että ostamme kookokset häneltä kun tulemme takaisin. Hän oli alkanut ihmetellä mihin oikein katosimme. Ostimme häneltä ne luvatut kookokset, istuttiin alas ja pistettiin pölliksi. Siinä kohtaa tupakka muuten maistui! Kyllä, me tupakoidaan reissussa. Nekin oli säilynyt kuivana siinä vedenpitävässä pussissa muiden kamojen kanssa. Muutoin Antti reppu hölskyi vettä.
Kyllä kasvoi taas kunnioitus merta kohtaan. Meille olisi voinut käydä pahasti. Oltiin suunniteltu, että menemme seuraavana päivänä suppailemaan mereen mutta jostain syystä se ei enää napostellut. Meri sai jäädä.
Viimeiset päivät menivät maankamaralla. Uluwatu osoittautui myös kivaksi ja rauhalliseksi paikaksi jonne voisi mennä uudelleen.
Balilaiset ihmiset uskovat vahvasti karmaan ja sen kyllä huomasi. He ovat hyvin avuliaita ja ystävällisiä. Toisille tehdään hyvää jotta karma ei tule kostamaan. Jokaisen asunnon pihalla on temppeli, samoin jokaisessa kylässä on yksi suurempi temppeli. Joka päivä he vievät lahjoja jumalia varten tehdyille alttareille. Ne suitsukkeet tuoksuvat muuten todella hyviltä. Paikalliset uskovat niin vahvasti, että päivittäisen lahjojen viennin takia moni ei lähde pidemmäksi aikaa mihinkään. Koska tällöin he eivät voi toimittaa näitä lahjoja.
Perhe on heille kaikista tärkeintä elämässä. Balilaiset asuvat yhdessä monen sukupolven kanssa samassa taloudessa. Yleensä yhden perheen pihassa on 3 erillistä pientä rakennusta. Yhdessä tönössä isovanhemmat, toisessa lapset sekä lapsen lapset ja kolmannessa tönössä on keittiö. He todella pitävät yhtä ja vanhuksista pidetään huolta. Kukaan ei sooloile. Osaksi siksi, että rahaa siihen ei ole. Lapset eivät muuta kumppaneiden kanssa yhteen ennen avioitumista. Ja kun lapset mahdollisesti muuttavat kodistaan pois avioitumisen myötä niin perheen vanhin lapsi (yleensä poika) muuttaa takaisin kotiin siinä vaiheessa kun vanhemmat ovat iäkkäitä ja tarvitsevat huolehtimista. Vanhuksia ei jätetä yksin. Tämä on asia jota kadehdin. Tuota hyvin lujaa sidettä joka heillä on omiin läheisiin.
Nämä on niitä asioita miksi Bali on niin ihana paikka. Ilmasta voi melkein aistia sen hyväsydämisyyden. Paikallinen ruoka saa multa viisi tähteä. Mä olen ihan myyty. Sydän tahtoo sinne uudelleen.
Sellainen oli meidän häämatka. Ikimuistoinen. <3
-Jenni-
Saavuimme maanantaina häämatkalta. Häät sekä häämatka olivat ikimuistoisia. Niin kuin varmasti jokaisen parin kohdalla. Tarinoita molemmista riittää ensi vuodelle asti. En osaa pukea sanoiksi miten paljon tunteita hääpäivän aikana päässä vipelsi. Tässä pieni kuvakerronta lauantain 6.8.2016 tunnelmista kun sormukset vaihdoimme ja valat lausuimme. <3
”Antti,
sun vierestä löysin rauhan ja kainalostasi maailman parhaimman paikan.
Sun kanssasi tahdon aikaani tuhlaa, koska susta en pysty enää level uppaa.
Olet ainutlaatuisen arvokas, ansaittu aarre, mun rakas.
Olet toteen käynyt unelma, olet mulle kliseisesti…se oikea.
Haluan joka aamu herätä sinun viereltäsi, haluan joka päivä oppia sinusta uutta, haluan joka ilta rakastaa sinua enemmän.
Lupaan seisoa aina rinnallasi, lupaan olla aina tukenasi, lupaan, että joskus suutun ja Justiinaksi muutun, lupaan halata ja suudella kun meillä ei ole enää hampaita.
En halua huomenna huomata etten ollut läsnä, hetki on nyt, hetki on tässä.
Sydämeni yhteiset sekunnit talteen ottaa, sitä tärkeämpää ei olekaan, mennään yhdessä kiikkutuolin kautta kuoppaan.
Nyt ja aina, pidän kädestäsi kiinni kysymys kuuluu: ethän päästä irti?”
Juhlapaikkana meillä toimi Rikhardinkadulla olevan ravintola Emon sisäpiha. Tila oli kuin meille tehty. Sopivan kokoinen ja sisustettu romanttisesti hieman Italia fiiliksin. Pöydällä vihreitä yrttejä kukkien sijaan, isoja viinitynnyreitä siellä täällä pöytinä, valkoiset tivoli-lamput roikkuivat tilan yläpuolella ja kynttilöitä oli ympäriinsä luoden tunnelmaa. Söimme kaikki yhden pitkän pöydän äärellä kuin yksi suuri perhe jouluaterialla.
Yksi sana kuvaa sitä päivää: täydellinen. Sellainen mitä halusimme ja toivoimme. En muuttaisi siitä päivästä mitään. Aurinko paistoi, ruoka maistui ja viini virtasi. Kampaus ja meikki onnistuivat toiveiden mukaisesti, iso kiitos Netalle meikistä ja Stiigulle tukasta. Päivä oli ihanan rento ja hyvin, hyvin tunnerikas. Vierellä lähimmäiset, rakkaat ihmiset. Pienet intiimit häät. Meidän häät.
Tässä me nyt ollaan, aviomies ja sen vaimo. Saanko räjähtää onnesta? 🙂
Vieraiden ottamia hääkuvia voi katsella instassa hastagilla #jennijaantti.
Häämatkan vietimme suurimmaksi osaksi Balilla. Siellä koeteltiin henkisen ja fyysisen kunnon äärirajoja. Kerran uhmattiin kuolemaa ja muutoin nautittiin ihanasta Balin saaresta. Mitä siellä oikein kävi? Tästä lisää ensi kerralla. Häämatkan otoksia löytynee myös instan puolelta #mutkatmatkassa. 🙂
-Rouva Mutka-
Huomenna tähän aikaan mulle tuunaillaa kovaa vauhtia häämeikkiä. Kaksikymppisenä olin täysin sitä mieltä etten koskaan mene naimisiin. Johtuen monien tuttavien sekä omien vanhempien eroon päätyneistä avioliitoista. Tuolloin en vielä osannut edes odottaa minkälaisen kultakimpaleen tulen löytämään. Antin kanssa on jo 4 vuotta yhteistä matkaa takana ja huomenna tuo matka alkaa uudelleen. Yhdessä. Mutkat matkassa. 😀
Eilen oli hääpreppi päivä. Ensin kynittiin karvat ja sitten laitettiin silmät sädehtimään. Kiitokset Anulle, mun luotto ripsiteknikolle. Tämän jälkeen suihkurusketus niin tuli eloisampaa väriä tähän valkoiseen hipiään. Päivä toi elävästi mieleen viime syyskuun kisavalmistelut. Samanlainen rumba ja siellä mä ilkosillani kuivattelin brunaa kauneushoitolan veskissä.
Tulin juuri viimeiseltä ”sinkkutytön” lenkiltä. Taapersin pitkin Arabianrantaa ja pohdiskelin tulevaa elämää. Huomista. Aikaa ennen Anttia. Miehiä on ollut ja mennyt. Kunnollisia ja kusipäitä. Kukin omaa elämää värittänyt. Viimeisin tuli jäädäkseen. <3 Huomisesta tulee ihana päivä vaikkakin sääennuste lupailee sadekuuroja. Se lähinnä hieman häiritsee ulkona suunniteltuja potrettikuvauksia. Huomenna meitä juhlistaa pieni 30 hengen ryhmä läheisimpiä ihmisiä. Ne ketkä kutsuttiin paikalle oli suuren mietinnän tuottama tulos. Raja oli vedettävä johonkin vaikka mieli teki kutsua enemmänkin ihmisiä. Halusimme pitää häät pienenä ja panostaa niitäkin enemmän häälomaan. Meihin kahteen ja meidän yhteisen taipaleen aloitukseen.
Yksi henkilö meidän häistä puuttuu. Henkilö joka tekisi päivästä vieläkin täydellisemmän. Rakas äiti. Lenkillä ollessani katselin ylös taivaalle ja tuumailin, että toivottavasti äiti näkee mitä täällä alhaalla tapahtuu. Toivottavasti hän näkee miten hyvin hänen molemmat tytöt ovat elämässä pärjänneet. Molemmilla on kunnolliset ja ihanat miehet. Sellaiset joista äidin sydän olisi sulanut. Toinen tytär on jo aviossa ja raskaana. Laskettu aika on 7 päivän päästä. Musta tulee täti ja äidistä olisi tullut mummo. Tulevat häät ja tämä orastava jännittäminen on yksi monista hetkistä kun toivoisin, että voisin vain nappaa puhelimen ja soittaa hänelle. Vastaavia hetkiä on näihin 9 vuoteen mahtunut miljoonia. Mutta hyvin me ollaan pärjätty ja pärjätään jatkossakin. Äidin luonne, kasvatus ja arvot elävät meissä. Siskoni ja minä, me molemmat muistutetaan päivä päivältä yhä enemmän äitiä. Maailman vahvinta naista. <3
Vielä muutama hoidettava asia tälle päivälle ja sitten antaa virran viedä. Pitäisi opetella muun muassa sellainen pikkujuttu kuin valssi. 😀 Kuukauden postaus breikki edessä. Loma on alkanut. Nyt katse eteenpäin ja nauttimaan näistä hetkistä. Huomisesta. Meistä.
Kuullaan taas!
-Jenni-
Tasan kaksi viikkoa siihen, että kävelen iskän käsikynkässä alttarille! Vaikka olen tässä koko alkuvuoden pikkuhiljaa järjestänyt häitämme niin nyt vasta alan tajuamaan sen, että olen oikeasti menossa naimisiin. Kirjoittaessa häävalaani iskostui tämä todellisuus päähän ja itkuhan siinä meinasi tulla. Elokuun 6.päivä sanon tahdon. Lupaan rakastaa. Nyt ja aina. Avoliitto muuttuu avioliittoon. Musta tulee vaimo. Saan aviomiehen. <3
Rakkaat ystäväni järjestivät mulle viime lauantaina polttarit. Mut tultiin kaappaamaan kotoa ysiltä aamulla ja vietiin side silmillä autoon. Matkasimme siskoni luokse aamupala brunssille. Siellä odotti lisää jengiä.
Ilman pientä jäynää ei näistä polttareista selvitty. Ystävieni mukaan olen ”aina” salilla treenaamassa. Tästä syystä he antoivat mulle uuden parhaan kaverini, kahvakuulan. En saanut jättää tätä parasta kaveriani yli metrin päähän itsestäni. Minun tuli huolehtia siitä koko päivän ajan. Jos unohdin kaverini yli metrin päähän jouduin rankkuna tekemään 10 punnerrusta. Voin kertoa, että kaveri unohtui aika monta kertaa. 😀
Brunssin jälkeen lähdettiin Vantaalle Ruutisavun ampumaradalle. En enää muista mitä aseita käytin mutta taisi niitä olla ainakin neljä erilaista. Ei hittolainen, että se on jännittävää touhua! Adrenaliinit ihan katossa ja paskat melkein housuissa kun ne aseet potkaisi aika tujusti ampuessa.
Tulimme ampumasta takaisin siskoni luokse syömään (taas) ja seuraava ohjelmanumero oli naurujooga. Eräs alan ammattilainen (en muista nimeä) saapui paikalle ja nauratti meitä 2h ajan. Hohotimme ja leikimme pihalla kovaan ääneen kuin idiootit. Naapurit varmaan pitivät meitä täysin kajahteneina. 😀 Tämän jälkeen taidettiin syödä taas vähän lisää. Grilli kävi kuumana, juomaa kului ja aurinko paistoi. 🙂
Sitten oli vielä exä-mölkky. Mölkkypalikoihin oli kirjoitettu entisten elämässä olleiden miehien nimiä ja heitto kapulana toimi tietenkin Antti. Tarkoitus oli heittää Antilla kaikki exät kumoon ja täten ”poistaa” heidän pahat henget elämästä. Hieman erilainen morsiustaika. 😀 Jokaisen miehen kohdalla piti kertoa miten hän oli saapunut ja lähtenyt mun elämästä. Mikäli en osunut kapulaan niin rankkuna piti ottaa niin monta huikkaa kun kapulan lukema oli. Bonuksena tehdä se vielä punnertaen. Ja se drinkki ei tietenkään ollut mun valitsema. Se oli hyvinkin alkoholipitoinen iso tuoppi. Siinä kohtaa kun heitin nro 11:sta ohi kolmannen kerran alkoi puhe jo sammaltamaan. Olin pitkästä aikaa humalassa. 😀 Päivä päättyi nostalgisen Hotelli Vantaan tanssilattialle.
Oli aivan mielettömän ihana päivä. Parasta oli olla rakkaiden ihmisten kanssa. Iso kiitos vielä ystävilleni ja perheelleni tästä päivästä. En muista milloin viimeksi nauroin niin paljon. Sunnuntaina pääkivun lisäksi tuntui pahalta koko kehossa mutta se oli todellakin sen arvoista! <3
Tässä kuluneiden kuukausien aikana olen pyrkinyt olemaan itselleni armollisempi. Kirjoitettuani postauksen ”minäkin tarvitsen apua” koitin hakeutua työterveyspsykologin juttusille. Vaan en päässyt. Syytä en tiedä miksi. Kuitenkin halusin alkaa kehittämään itseäni ja ajatuksiani niin sanotusti terveellisempään suuntaan. Ennen kuin ajan itseni pakonomaisen suorittamisen takia burn outtiin. Ostin psykoterapeutti Maaret Kallion kirjan Lujasti lempeä. Tämä kirja on antanut paljon pohdittavaa ja sen myötä olen pyrkinyt tietoisesti muuttamaan käyttäytymistäni ja ajattelutapojani. Kirja tuo esille sen miten tänä päivänä pyritään kohti niin sanottua superelämää. Missä kaikki on hohdokasta ja ihanaa. Ongelmatonta menoa jossa todelliset tunteet sivuutetaan. Onnellisuuden tavoittelusta on tullut pakkopaita. Myös mulle. Mutta eihän elämä mene niin. Itse koitin huomaamatta pyrkiä tätä superelämää kohti. Nyt haluan pois siltä tieltä. Haluan olla minä. En superminä.
Tämä itsensä tutkiskelu on tuottanut positiivista tulosta sillä huomaan olevani iloisempi ja onnellisempi. Lähempänä sitä mitä aikoinaan nuorempana oli. Huolettomampi. 🙂
Näin parina esimerkkinä. Olen valehtelematta vapusta lähtien joka viikonloppu herkutellut ilman minkäänlaisia morkkiksia. Elänyt hetkessä ja nauttinut. On ollut yhtä sun toista juhlaa sekä tilaisuutta. Suuhun on lapattu kakkuja, karkkia sekä muita rasvan ja sokerin kyllästämiä herkkuja.
Eikä niin kauan aikaa sitten olisin vielä rankaissut itseäni herkuttelusta kovilla treeneillä ja pitänyt pitkiä herkkulakkoja. Olen joskus jopa jättänyt menemättä tilaisuuteen siksi etten söisi. Koska pakko pysyä kondiksessa. En antanut itselleni lupaa ja jos lankesin niin haukuin itseni. Koska olin pettynyt suoritukseeni. Olin epäonnistunut. Mun sisällä asustaa pieni mielipuoli jonka vuokrasopimus on nyt irtisanottu.
Onko tämä löyhempi ajattelu kostautunut? Ei. Paino ei ole noussut mihinkään. Sen sijaan olen saanut viettää aivan ihania hetkiä läheisten kanssa. Täysin turhaa olen itseäni piiskannut. Maailmani ei kaatunutkaan kakkupalaan.
Treenien suhteen olen lopettanut kehityksen tai paremmuuden tavoittelun. Ajatus siitä, että on pakko kehittyä paremmaksi tai on pakko saada muhkeampi perse alkaa olemaan historiaa. Vaikka yksikään mun lihas ei kasvaisi enää yhtään niin väliäkös sillä on. Sit olen tämmönen. Musta on alkanut kuoriutua sellainen ”hyvän olon” treenaaja. Laitan itseni koville mutta en pakosta. Vaan halusta.
Tämä pysähtyminen ja itsensä tutkiskelu on ollut enemmän kuin paikallaan. Suurinta pohdintaa on tuonut se millainen haluan olla itselleni? Se miten käyttäydyn itseäni kohtaan heijastuu myös ympärilläni oleviin. Vielä se mielipuoli päässäni asustaa mutta pari muuttolaatikkoa on jo oven toisella puolen. Josko hän veisi myös alivuokralaisen nimeltä kontrollifriikin mennessään. Naurujooga ohjaajan oppeja noudattaen taputan itseäni olalle ja huudan kovaan ääneen ”HYVÄ, HYVÄ, MINÄ, MINÄ, JOO, JOO!!” 🙂
Nyt on sellainen olo, että haluun vaan fiilistellä elämää. Tulevia häitä. Häämatkaa. Arkea. Meitä. Tämä saattanee olla viimeinen postaukseni naimattomana. Mikäli näin niin syssymmällä kuullaan taas kun rouva Mutka saapuu häämatkaltaan.
Ihanaa kesää! 🙂
-Jenni-
Useimmiten ihmiset jakavat facebookissa ja blogeissa elämästään hyviä asioita. Että kaikki on mallillaan ja päivät menevät ainakin ruusun nuppujen päällä. Elämä hymyilee. Ollaan onnellisia. Onnistutaan ja voitetaan. Nauretaan ja eletään täysillä. Harvemmin julkaisut ja postaukset kertovat vastoinkäymisistä ja elämän syvistä montuista. Niitä ei haluta tuoda julki. Omista ongelmista ja ikävistä asioista kertominen tässä suorittaja keskeisessä maailmassa, jossa filtterin läpi ollaan aina vaan parempia sekä onnellisempia rikkoisi sitä kuvaa ettei olekaan superihminen.
Itsekin sorrun tähän. Kirjoitan positiivisista sekä neutraaleista asioista enimmäkseen ja pidän tietyt asiat omanani. Tietoisesti en ole halunnut paljastaa elämästäni kaikkia nurjia puolia. Osan kyllä. Aikuisikä on kasvattanut omasta suojamuurista korkeamman. Nuorempana olin hyvinkin avoin. Kerroin vaikka naapurin mummolle koko elämäntarinan jos sitä kiinnosti. Elämä on opettanut mulle paljon. Ikäviä asioita on sattunut useammin kun kerran. Niistä on puskettu eteenpäin ja ne ovat tehneet musta samaan aikaan vahvemman, että myös varautuneemman ja sulkeutuneemman. Nyt koitan hieman rikkoa tätä muuria…
Ensi kuussa mennään Antin kanssa naimisiin ja lähdetään siitä muutaman päivän kuluttua viettämään häälomaa (+kesälomaa) Indonesiaan. Olen tällä hetkellä hyvin, hyvin onnellinen. Vierellä on sellainen mies josta aikoinaan unelmoin. Tämä mies haluaa tehdä musta vaimon, Jenni Mutkan. En voisi kuvitella elämää ilman Anttia. Haluan vanheta yhdessä. Hän on mun ihminen. Tämän ihanan alkavan yhteisen taipaleen lomassa on kuitenkin pieni särö. Me halutaan perustaa perhe. Unelmissa on raskaus ja yksi (kiltti) lapsi. Olla äiti ja Isä.
Ensi lokakuussa tulee kaksi vuotta siitä kun mulla on viimeksi ollut kunnon kuukautiset. Ne jäivät pois kun lopetin tuolloin e-pillerit. Tässä välissä niitä on houkuteltu esiin keltarauhashormoni kuurilla 6kk ajan lähes tuloksetta. Aivan lohduttoman mitättömät kuukautiset kuurien jälkeen tuli. Viimeisimmästä kuurista on nyt noin 2kk aikaa eikä menkoista ole tietoakaan. Kävin työterveyslääkärin luona puhumassa asiasta ja sain lähetteen hormonaalisiin verikokeisiin. Kokeista selvisi, että aivolisäkkeen tuottamat hormonit siltä osin mitkä vaikuttavat ovulaatioon ja yleensäkin kuukautisiin ovat kunnossa. Samoin kilpirauhanen. Näillä tiedoilla ongelma lähde sijoitettiin munasarjoihin. Koska olen 31-vuotias nainen jolla on toiveena raskaus eikä kuukautisia tuli lähete seuraavaksi hormonipoliklinikalle jatkotutkimuksiin. Kävin näitä tutkimuksia varten jälleen verikokeessa. Siitä selvitetään mun AMH-taso.
”AMH-mittaus on munasarjojen toiminnallisesta kunnosta kertova mittaus. Sen avulla selvitetään munasarjojen toiminnallista reserviä. Se mittaa anti-mullerian -nimisen hormonin tasoa naisen veressä ja kertoo, kuinka paljon naisen munasarjoissa on pieniä, varhaisia munarakkuloita.” (Mehiläinen)
Tästä selviää mun munasarjojen kunto ja munarakkuloiden määrä. Munarakkuloita on annettu jokaiselle naiselle tietty määrä syntyessä eikä lisää ole tulossa. Mitä jos multa ovat kaikki jo tuhoutuneet? Tapaamme lääkärin tämän verikokeen tulosten ja jatkon tiimoilta heti kun palaamme häälomalta elokuun viimeinen päivä. En millään haluaisi odottaa sinne asti. Kaikki-tänne-nyt-heti-luonne vaatii saada vastauksia. Mä haluan tietää onko mun kehossa jokin vialla.
Tilannetta ei yhtään auta se, että mulla on ihan jäätävä vauvakuume. Todella moni läheinen on saanut tai on juuri saamassa lapsen. Viime viikolla viimeksi syntyi yksi. Onnea Heidi ja hänen perheensä! <3 Näen raskauskuvia päivittäin somessa ja unelmoin omasta masu kummusta. Mietin tyttöjen ja poikien nimiä ja sitä millainen äiti olisin. Tiedän, että en saa syyttää itseäni siitä mikäli tilanne on se, että omien munarakkuloiden määrä on mitätön ja raskaaksi tuleminen (ainakin luonnollisesti) haastavaa tai jopa mahdotonta. Vaikeaa siltä fiilikseltä on kuitenkaan välttyä. Olenko elämäntavoilla mahdollisesti vaikuttanut tähän? Tuhosiko kisadietti munarakkuloita? Vaikuttiko 16 vuotta käytetyt e-pillerit tähän? Vai olinko syntyessä niin sanottu ”sunnuntaiversio”?
Kun kyse on omasta kehosta ja siinä olevasta ”viasta” tekee se tästä hyvin henkilökohtaista ja vaikeata. Tiedän senkin, että nykypäivän tekniikalla ja taidolla mulle hyvin todennäköisesti babybelly saadaan. Työterveyslääkäri kuka on entinen lapsettomuuslääkäri sanoi, että luultavasti edessä on piikki persuksiin (tai sinne päin) joka kuulemma ”grillaa” munasarjat käytiin. Mutta jos niitä munarakkuloita ei ole niin mitä hyödyttää, että kone porskuttaa?
Kuulun niihin jotka stressaavat turhaan ja kaikesta. Mietin jo nyt ennen kuin tiedän edes tuloksia, että mitä jos musta ei voi tulla äitiä? Jos en voi saada omaa lasta? Oikea aika tälle huolelle olisi vasta lääkärin tapaamisen jälkeen, riippuen tietenkin vastauksista mutta vaikea sitä on mielestä poistaa. Onko sulla ollut vastaavaa tilannetta? Olisi mukava kuulla vastaavista kokemuksista.
Onneksi hääloma on kohta edessä. Se tulee tekemään enemmän kuin hyvää. Saan ajatukset pois arjesta, tästä ja rentoutua. Lomalla on edessä muun muassa Balin korkeimman huipun Mt. Agungin (+3000m) valloittaminen. Trekkaamme keskellä yötä vuoren huipulle katsomaan auringon nousua. Tätä kokemusta odotan aivan sairaan innoissani! Loman tuoma rentoutuminen ja kiireetön oleskelu toivottavasti vaikuttaa positiivisesti myös tuohon niin monimutkaiseen hormonitoimintaan. Pysyn siinä toivossa, että tänä vuonna näen vielä ne kaksi viivaa.
-Jenni-
Ps. loppuu vielä korjaus liittyen edelliseen postaukseen, että seuraava Fitbodyn artikkelini julkaistaan heinäkuun sijaan elokuun lopussa.
Moikkis!
Juhannus takana. Ihana pitkä viikonloppu joka sisälsi lähinnä syömistä, yhdessäoloa ja treeniä. Oli todella mukavaa viettää kiireentöntä aikaa ystävien kanssa nauttien auringosta ja grillin antimista. Sen verran antaumuksella tuli ruokaa ahdettua, että tänään aamulenkillä askel ei ollut kevyttä nähnytkään ja voi morjens mikä jälkihiki puski päälle. Naama vuosi kuin Niagara kun kroppaan jämähtäneet nesteet lähti liikkeelle.
Näköjään tässä aina vierähtää useampia viikkoja kunnes saan aikaisesti synnyttää tänne blogin puolelle tekstiä. Syytän siitä kiirettä ja laiskuutta saman aikaisesti. Tässä on viikkojen aikana luonnollisesti painettu hommia, suunniteltu häitä ja tehty muita oheis prokkiksia niin pää on huutanut tyhjyyttä kotiin päästessä. Yksi niistä prokkiksista julkaistiin viime viikolla.
Tästä mainitsinkin jo viime postauksessa. Sain siis mahdollisuuden kirjoitta artikkelin Fitbody lehteen eri vartalotyypeille sopivista treeneistä. Sain myös toimia mallina tekstiin liittyvien liikkeiden kuvauksissa.
Jännitin lopputulosta mutta artikkelista tuli sisällöllisesti että ulkoisesti hyvä. Sen ollessa ensimmäinen lehtiartikkelini niin olen siihen todella tyytyväinen. Oli mukava saada ensitöikseen monta sivua kattava kirjoitus. Se antoi sopivissa määrin haastetta sekä mielekkyyttä tekemiseen. Lehdestä löytyy muutakin mielenkiintoista asiaa treenaaville naisille ja tosi herkullisia reseptejä. Kipaise hakemassa oma kappale luettavaksi lehtipisteestä!
Tästä hyvin hoidetusta työstä sain palkinnoksi kirjoittaa kyseiseen teemaan jatkoa. Sen parissa menikin sitten juhannusta edeltävät päivät. Seuraavassa eli heinäkuun Fitbodyn numerossa käsittelen lisää näitä vartalotyyppejä mutta treenin sijaan kirjoitan niille kullekin vartalolle sopivasta ruokavaliosta.
Tulevaisuudessa olisi tosi mahtavaa päästä tekemään enemmänkin lehti ja video juttuja liittyen hyvinvointiin, treeniin ja ravintoon. Nelisen vuotta sitten kun toimin juontajana radiossa niin rakastuin toimittajan työhön totaalisesti. Sen jälkeen mun sydämen valtasi nämä pt hommat. Olen siitä lähtien toivonut, että voisin yhdistää nämä kaksi alaa toisiinsa.
Alussa mainitsinkin, että on ollut yhtä jos toista prokkista suunnitteilla. Näiden lehtiartikkeleiden lisäksi työpaikkani Fressi Kamppi aloittaa (toivottavasti) eräänlaiset video lähetykset mitä pääsen vetämään. Kiitos radio kokemuksen ja sitä edeltäneen tv:n chatti-juontaja urani. Kyllä sitäkin olen tehnyt mutta jätetään se tarina nyt väliin. 😀 Näissä lähetyksissä sosiaalinen media tulee olemaan vahvasti mukana. Pidättäydyn vielä kertomasta enempää mutta 95% varmuudella mua tullaan näkemään ensi kuussa myös ruudun takana. Kun homma on varma niin lisää infoa tulossa seuraamalla Fressi Kampin ja mun omia facebook-sivuja. Käyppä tykkäämässä. 🙂
Kivaa alkanutta viikkoa!
