Matka pilvien ylle: Mt. Agung vuoren valloitus

Googlettamalla ”Things to do in Bali” löytyi aktiviteetti mikä herätti samantien meidän molempien mielenkiinnon ”Mt. Agung sunrise trekking tour”. Luettuani Tripadvisorista kertomuksia tästä tourista oli päivän selvää että lähdemme valloittamaan tuon Balin korkeimman huipun Mt. Agungin vuoren. Vuori on 3142m korkea. Ideana on kiivetä huipulle keskellä yötä ja saapua huipulle ennen auringonnousua.

Tripadvisorista löysin myös paljon kehutun oppaan meille Wayan Darthan. Kaveri joka on syntynyt kyseisen vuoren juurella ja trekannut sinne ensimmäisen kerran ollessaan 12-vuotias. Hän aloitti oppaan työt jo 15-vuotiaana. Laitoin hänelle sähköpostia ennakkoon kotona, että olemme tulossa ja haluamme hänen johdattavan meidät huipulle. Saavuttuamme Balille vaihdoimme hänen kanssaan Whatsappin kautta viestejä tarkemmasta ajankohdasta, noudosta sekä valmistautumisesta.

Mukaan 3L vettä per naama, lämpimiä vaatteita, pari tuhtia proteeiini-hiilari patukkaa sekä hyvät kengät. Muut tarpeet tulivat oppaan kautta. Päivä oli 16.8 ja kello 21.30 kun Wayanin lähettämä kuski haki meidät hotellilta. Matka lähtöpaikalle kesti tunnin verran. Se fiilis kun astuin ulos autosta ja näin pimeässä, täysikuun loisteeseen piirtyneen mustan vuoren varjon. Olin aivan mykistynyt. SIIS TONNEKO ME AIJOTAAN KIIVETÄ!?! Tunsin miten adrenaliini alkoi virtaamaan kehossa. Vuori näytti ihan helvetin korkealta ja pimeässä hyvin mahtipontiselta. Suorastaan pelottavalta. Se oli valtava. Huippua ei nähnyt maasta.

Into piukeena valmiina lähtöön!
Into piukeena valmiina lähtöön!

Lähtöpaikalla tapasimme oppaamme Wayanin ensimmäistä kertaa. Hän oli pienehkö kaveri joka puhui sujuvaa englantia. Wayan kertoi hieman mitä on edessäpäin, ojensi meille otsalamput sekä yhdet sauvat. Kello oli noin 23.00 kun matka alkoi. Lähtöpaikka oli jo 1100m korkeudessa eli nousua ei ollut jalkaisin kuin hieman päälle 2km. Ajatuksena se tuntui hyvin vähälle mutta vuorta katsoessa luulisi matkan olevan reilusti enemmän. Ennen meitä vuorelle oli lähtenyt suuri joukko ihmisiä. Yleensä matkalla ei näe muita mutta sattui niin, että tuleva aamu 17.8 oli Indonesian itsenäisyyspäivä. Tästä syystä Jakartasta asti oli tullut jengiä kapuamaan vuorelle. Mt. Agung on paikallisille ”holy mountain”ja he vievät juhlapäivän kunniaksi Indonesian lippuja huipulle.

Lähdimme tepastelemaan kohti viidakkoa, pientä tietä joka hiljalleen alkoi nousta ylöspäin. Ympärillä vallitseva viidakko oli hiiren hiljainen. Satunnaisia lintujen ääniä mutta muutoin se oli aivan kuin mutelle laitettu. Ei mennyt kauaa kun tie alkoi kapostua ja muistuttaa enemmänkin kinttupolkua. Tie ylöspäin jyrkkeni hiljalleen. Matkalla kyselin Wayanilta jääkö monelta reissu kesken. Ja vastaus oli kyllä. Hyvin monella loppuu joko kunto tai sitten kroppa ei kestä. Sen jälkeen alkoi hieman jännittämään, että selvitäänkö me huipulle asti. Antilla veti etureidet tukkoon jo ensimmäisen 100m nousun jälkeen. Mulla alkoi huutamaan lähinnä pohkeet. Matkalla Wayan kertoi meille tarinoita siitä kuinka hän ensimmäisen kerran nousi 12-vuotiaana vuorelle ystävänsä kanssa ilman opasta. Ja vielä päivällä. Kuumassa. Keskimäärin hän trekkaa vuorelle high seasonin aikaan noin 2 kertaa viikossa. Tähän päivään mennessä hän oli käynyt Mt. Agungilla yli 200 kertaa. Oli lopettanut sen jälkeen laskemisen. Olimme siis hyvissä käsissä.

Ensimmäisen kilometrin nousu vei noin pari tuntia. Se oli n. 55-60% vertikaalista nousua. Kyllä sitä tietä ehkä poluksi voi kutsua mutta ei se mikään helppo tie ollut. Välillä sai ottaa isoja harppauksia kivien yli, tukea puiden oksista ja muista risuista. Se sauva tuli tarpeeseen.

Wayan oli kunnon mini super mies. Aina kun pysähdyimme pienelle tauolle olimme Antin kanssa molemmat tosi hengästyneitä. Haukoime happea ja Wayan taas ei yhtään. Ei siis mitään. Tasaisella sykkeellä hän vaan taapersi pienin askelin eteenpäin ja pulputti koko ajan jotain. Me lähinnä keskityttiin hengittämään ja laittamaan tossua toisen eteen. Ja me kun luulimme olevamme hyvässä kunnossa. PAH! 😀 Taukopaikoilla tapasimme usein muitakin ihmisiä. Paikalliset kyselivät mistä ollaan kotoisin ja molemmin puolin tsempattiin toisiamme jaksamaan ylöspäin. Sellainen hyvä yhdessä kapuamisen tiimihenki oli valloillaan.

Keskellä yötä matkaa tehdessä ajoittain unohti missä sitä onkaan. Oli koko ajan katsottava jalkoihin. Otsalamppu ei valaissut pitkälle jonka vuoksi oli tarkasti katsottava mihin seuraavaksi astuu. Välillä kun katseen siirsi sivuille huomasi, että puolen metrin päässä puolin ja toisin on monen sadan metrin pudotus. Ei helvetti, nyt ei passaa horjahtaa! Ajoittain sitä vilkuili myös ylös ja näki miten kaupungin valot alkavat näkymään laajemmin ja laajemmin. Mitä ylemmäs mentiin sitä hiljaisemmaksi ja harvemmaksi kasvusto kävi. Lämpötila laski asteittain pikku hiljaa. Kiivetessä tuli hiki mutta tauoilla tuli vilu. Oi, että miten hyvälle se suklaapatukka tauoilla maistui. Ehkä paras paikka syödä pullaa, keksiä ja suklaata. Nopeita hiilareita jotta jaksaa taas kiivetä. Matkan varrella jengiä näkyi makuupusseissa nukkumassa jyrkänteiden reunoilla. Oli kunnon camping meininkiä. Telttoja kallellaan rinteessä. Siellä jengi veti hirsiä ja odottivat hyvää ajankohtaa jatkaa nousua. Ihan kreisiä porukkaa.

Matka se vaan jatkui. Jossain kohtaa sitä huomasi, ettei puita enää ollut ympärillä. Kasvustoa lähinnä vain ruohonjuuri tasolla. Maasto kävi koko ajan vain haastavammaksi, kivikkoisemmaksi ja jyrkemmäksi. Antilla alkoi kremppaa myös lonkka. Väsymys alkoi painaa. Eihän me koskaan edes valvota myöhään. Jatkuvasti tsempattiin toisiamme jatkamaan. Tuore avioliitto pääsi kunnon testiin. Päästiin pilvien korkeudelle. Pilvien yläpuolelle. Olimme noin viidessä tunnissa päässeet 2600m korkeuteen (ja meillä oli Wayanin mukaan hyvä tahti). Siellä sijaitsi pieni basecamp. Kello oli noin neljä yöllä. Aurinko nousee Balilla aina klo 6.20 tienoilla joten meillä oli aikaa pitää siinä kohtaa reilu tunnin tauko. Muutakin jengiä oli basecampillä lepuuttamassa. Wayan kaivoi repusta termarin ja duunasi meille lämpimät kahvit ja teet. Myös lisää suklaata ja pullaa teen kanssa. Kyllä oli luxusta saada lämmintä juomaa siinä korkeudessa. Pisteet Wayanille! Lämmiteltiin ja kuivateltiin hikisiä vaatteita nuotion äärellä. Viimeinen 500m nousu tulisi Wayanin mukaan viemään tunnin. Siitä voi päätellä jo miten haastavat loppumetrit oli edessä.

Basecampillä. Miten niin väsyneitä? Näytetään ihan Sörkan spurguilta. :D
Basecampillä. Miten niin väsyneitä? Näytetään ihan Sörkan spurguilta. 😀

Veski ressut oli tehtävä tietenkin jyrkässä rinteessä. Siinä mä istuin kyykky pissalla 2600m korkeudessa. Katselin ympärille. Aivan tyyni yö, musta pilvetön taivas, täysikuun loiste ja kirkkaana tuikkivat tähdet. Pilvet meidän alapuolella. Siis aivan mielettömän, sanoin kuvaamattoman, uskomattoman kaunista. Tunsin itseni hyvin, hyvin pieneksi. Pystyin melkein koskea kuuta. Voi luoja missä me ollaan! Juttelin äidille taivaalle ”täällä ollaan, tulin sua katsomaan”. Ei sitä voinut kun ihmetellä mihin sitä olikaan tullut. En meinannut uskoa, että edes olin siinä. Se kuva on piirtynyt mun aivojen sopukoihin iäksi. Tätä ei voinut tallentaa mihinkään koska oli ihan säkki pimeää. Täysikuun valo oli ainoa valon lähde otsalampun lisäksi.

Tämä reilu tunnin tauko ja välipala teki hyvää. Olimme jo niin lähellä, että tässä kohtaa ei voinut enää perääntyä. Kroppa huusi väsymystä mutta sisulla jatkettiin. Monta tuntia kestänyt jatkuva nouseminen pisti kehon ja pääkopan koville. Mutta se oli enää 500m ja olisimme huipulla! Jatkoimme matkaa kellon ollessa noin 05.00. Wayan ei valehdellut sanoessaan viimeisen etapin olevan se kaikista rankin. Enää ei ollut minkään sortin polkua mitä pitkin nousta. Vain jyrkkää kallion kivetystä pitkin. Suurien ja pienien kivenlohkareiden yli harppomista, 75% vertikaalista nousua. Välillä edettiin melkein konttausasennossa. Hapenottokyky joutui koetukselle kun ilmakehä alkoi ohentua. Lämpötila oli enää +11 asteen tuntumassa ja tuuli voimistui.

Ohut ilmakehä teki Antille tepposet. Loppusuoralla oli pidettävä lyhyitä parin minuutin taukoja useammin. Happea ei riittänyt tarpeeksi lihaksiin, sydän jyskytti tuhatta ja sataa. Antin jalat eivät vaan toimineet enää kunnolla. Tässä kohtaa oma parempi aerobinen kunto nosti päätään. Mulla vain sydän tykytti hulluna. Väsyi aiempaa nopeammin mutta jalat jaksoivat vielä.

Vihdoin huippu näkyi, enää muutama kymmenen metriä! Me päästään sinne!

PERILLÄ!
PERILLÄ!

Jalkapohjat koskivat huipun tasannetta noin klo 05.45. Fiilis oli uskomaton. Me tehtiin se! Takana oli noin 7h tuntia lähes jatkuvaa fyysistä suorittamista. Olimme aivan puhki mutta se tunne hävisi äkkiä innokkuuden alle. Huipulla oli tungosta. Lähes kaikki kanssa matkaajat olivat selvinneet sinne myös. Hyvä ettei tippunut vuoren reunalta alas kun pyrki tungoksessa eteenpäin paremmille spoteille katsomaan auringon nousua. Ilmapiiri oli innokas ja lämminhenkinen, Indonesian itsenäisyyspäivä 17.8. Sää oli kaikkea muuta kuin lämmin. Tuuli puhisi ja lämpötila oli +9 astetta. Hetken vallitsi vielä täysi pimeys kunnes auringon ensimmäiset säteet alkoivat näkymään pilvien reunalta.

Huomaatko nuo ihmiset toisella huipulla? Pienet pikku ukot. :)
Huomaatko nuo ihmiset toisella huipulla? Ne pienet pikku ukot. Taustalla näkyy Lombokin saaren vielä korkeampi vuori. 🙂

agung006

Se näkymä oli ihan sairaan siisti. Ei sellaisia maisemia ole nähnyt kuin lentokoneesta käsin. Me oltiin ihan perkuleen korkealla.

Aurinko nousi hiljalleen ja säteet alkoivat valaista koko taivasta. Koko Balin saari näkyi allamme. Pystyimme näkemään pilvistä maan tasalle muodostuvat varjot. Viereisen Lombokin saaren. En ole koskaan tuntenut itseäni niin pieneksi. Mikä matka! Mikä kokemus! Yhdessä maailman parhaan ihmisen kanssa. Niin siistiä. Unohtumatonta.

agung005

Hyvää itsenäisyyspäivää Indonesia! :)
Hyvää itsenäisyyspäivää Indonesia! 🙂

agung003

Ihastelimme auringonnousua noin puolisen tuntia. Tämän jälkeen karu fakta valtasi mielen. Ollaan vasta reissun puolivälissä. Oh fuck! Meidän pitää tulla kävellen täältä myös alas. Missä on vaijeri hissi? Tai miten olisi kopteri kyyti? Noup, jalkaa toisen eteen ja matka jatkuu taas.

Oppaamme Wayan Dartha. Takana massiivinen vuoren varjo.
Oppaamme Wayan Dartha. Takana massiivinen vuoren varjo.

agung001

Vuoren rinne oli jyrkkä. Mulle alaspäin meno oli haastavampaa kuin matka ylöspäin. Antille se taas oli helpompaa. Horjahdin pari kertaa ja kummallakin kerralla pelästyin ihan helvetisti. Ei ollut mitään turvaverkkoja. Mulla oli vain se yksi sauva apuna. Jos horjahtaisi liikaa niin sitä pyörii lumipallon lailla jyrkännettä alas. Ja hyvin varmasti kuolee. Mun mieli alkoi vilistä ja jäädyin paikoille. Iski pienehkö paniikki kohtaus, haukoin happea ja itkuhan siinä myös tuli. Mua pelotti ihan sairaasti. Ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja. Oli jatkettava. Antin tuki auttoi ja pienin askelin, hiljalleen kavuttiin alaspäin. Välillä niin kyyryssä, että perse hipoili maata. Jotta painopiste pysyi matalalla. Pienet irtokivet tekivät matkasta todella haastavan. Mun juoksulenkkareiden pito ei ollut mikään kummoinen.

img_2847

agung002

Aurinko oli kokonaan noussut ja nyt vasta näimme kunnolla millaista reittiä olimme ylös menneet. Vuori tosissaan oli hyvin jyrkkä. Ei sitä silloin pimeässä edes tajunnut. Maisemat olivat hyvin kauniita ja ilma alkoi lämmetä. Niitä maisemia ei tosin siinä kohtaan enää jaksanut jäädä ihastelemaan. Sitä vain halusi alas niin nopeaan kuin siinä tilanteessa oli mahdollista.

Päästyämme takaisin sille basecampille alkoi matkan teko alaspäin hieman helpottaa. Ei ollut aivan niin jyrkkää enää. Noin tunnin alastulon jälkeen mun polvet alkoivat reagoimaan jatkuviin tömähdyksiin. Ei auttanut tauot, olisi pitänyt päästä makuulle. Polviin jomotti ihan vietävästi ja kroppa huusi lepoa. Ylhäältä katsottuna matka maankamaralle näytti lohduttoman pitkältä. Tuntui ettei se maan tasanne lähesty ikinä. Sitä toivoi monesti, että teleporttaaminen olisi mahdollista.

img_0633

Matka pilvien korkeudelle kesti ikuisuuden. Hiljalleen kasvusto ympärillä lisääntyi ja pilvet jäivät vihdoin meidän yläpuolelle. Noin reilut 4h huipulta lähdön jälkeen klo 11.30 olimme takaisin lähtöpisteessä. Olimme aivan totaalisen loppu. Mun polvet olivat tohjona ja koko keho viety äärirajoille. Mä hajosin taas. Sitä oli psyykannut itseään matkan aikana niin paljon, että kun pääsin autoon istumaan niin itkuhan siinä jälleen tuli. Olin niin uupunut. En osannut ajatella mitään muuta kuin, että haluan hotellille ja nukkumaan. Meidän mini supermies Wayan tuumaili, että hän käy vetämässä 5 tunnin unet, hieronnassa ja lähtee samana iltana uudelleen toisen parin kanssa. TSIISUS!!

Tämä 2km nousu ja lasku vastasi näin esimerkkinä Stadikan tornin (72m) portaita ylös alas 40 kertaa. Maailman korkeimman rakennuksen Burj Khalifan (282m) rappusia ylös alas 2 kertaa. Vuorella tosin ei mennyt niitä rappusia…

Askelien määrä ylös ja alas. Tästä uupuu vielä matkan ensimmäinen tunti.
Askelten määrä (2km) ylös ja alas. Tästä uupuu matkan ensimmäinen tunti.

Me ei olla koskaan, ikinä tehty mitään näin rankkaa. Koko reissu hotellilta hotellille kesti noin 14h. Siitä 12h lähes yhtäjaksoista fyysistä suorittamista. Keskellä yötä. En ole varmaan koskaan nukahtanut niin nopeasti. Neljän tunnin unien jälkeen ajatus juoksi taas kirkkaammin ja sitä tajusi kunnolla mitä oli tullut tehtyä. Voi morjens!

img_2864

Todellakin kokemus mikä ei unohdu ikinä. Tästä me kerrotaan tarinoita vielä vanhuksina. Niin kauan, että jokainen tuttu siihen kyllästyy. 😀 Vaikka se oli helvetin rankkaa niin oli se sitäkin enemmän vain uskomattoman hienoa ja pirun siistiä. Itsensä todellista haastamista. Onneksi me tehtiin se!

Mt. Agung lentokoneesta.
Mt. Agung lentokoneesta. Tuolla me oltiin!

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *